perjantai 30. maaliskuuta 2018

Tuntien laskemista

Oho. Suomalaisen anteeksipyyntö. Kieltämättä olen ollut hyvin kiireinen kaksi viikkoa sitten alkaaneen harjoittelun vuoksi ja aikaa moneen asiaan ei ole ollut. Tällä hetkellä fiilis on kuitenkin ihan hyvä. Harjoittelun aikataulua löysennettiin ja sain muutenkin sumplittua fiksummaksi viikon aikataulua, joten ehkä tämä tästä.

Alunperin siis oli tarkoitus, että teen 7 viikon harjoittelutunnit 8 viikon aikana. Kuitenkin se todettiin yhdessä ohjaajani kanssa, että se on liian tiukka aikataulu. Muuten se ei varmaan olisikaan ollut huono idea, mutta pääsiäinen, vappu ja helatorstai vievät niin monta tuntia, ettei oikeastaan niitä tunteja voi mitenkään muuten saada kasaan minua kohtaan inhimillisesti, kuin vain venyttämällä harjoittelua viikolla.

Itse neuvolassa olo on ollut kivaa ja opettavaista. Huomaan kyllä, että olen kiinnostunut enemmän äitiysneuvolasta, mutta kyllähän lapsetkin ovat kivoja. Haastavaa on vain niiden kolmesta kuuteen ikäisten kanssa saada tehtyä kaikki tarvittavat tehtävät, sillä pakottaa ei voi. Itsellä vielä ei niistä lapsista ole hirveästi kokemusta, joten tässähän sitä opetellaan.

Helpotusta jaksamiseen toi myös se, että psykoterapia-ajat osuvat ruokatunneille. Koska terveydenhoitajalla on palkaton ruokatunti, tarkoittaa se sitä, että minäkin saan lähteä pois työpaikalta. Onnea on se, että terapia on ihan muutaman sadan metrin päässä ja matkaan ei kulu aikaa. Kun pystyn käymään terapiassa vielä siihen aikaan, kun olen luontaisesti virkeä, niin se helpottaa jo puhumista. Sen lisäksi terapiaa ei tarvitse tunkea päivän päätteeksi tuo paljon jaksamista kotielämään.


Viimeistään kuudelta olotila on jo sellainen, että voisi vain kaatua sänkyyn. Jos pääsen neljältä harjoittelusta ja sen jälkeen käyn vaikka terapiassa, niin en jaksa tehdä enää mitään. Minä yleensä teen meillä enemmän ruokaa, mutta nyt mies on joutunut tekemään senkin osan. Eipä hän ole valittanut.

Se minua harmittaa, ettei liikunnalle riitä niin paljon jaksamista. Maanantaisin minulla on jumppa, joka alkaa vasta kahdeksalta illalla. Yleensä menen kahdeksalta nukkumaan, joten en todellakaan ole jaksanut sinne enää lähteä pitkän päivän päätteeksi. Se todellakin harmittaa, varsinkin kun kyseinen jumppa loppuu ensi kuun puolella.

Stressiä on lisännyt vielä viimeisen harjoittelun varaaminen. Jos olette seuranneet uutisointia, niin tiedätte, että Jobiili-sivusto kaatui kesken harjoittelupaikkojen varaamisen. Mikäli harjoittelupaikkaa en saa, niin se siirtää valmistumista taas eteenpäin. Koko sivusto saisi minun puolesta mennä sinne, mihin aurinko ei paista. En siis saanut haluamiani paikkoja, joten jännityksellä odotan uutta varausta.

Iloinen asia on kuitenkin kevään alkaminen. Maaliskuu ei erityisesti keväältä vaikuttanut, mutta ainakin aurinko taas paistaa. Eilen olin jo pääsiäislomalla, joten kävimme Taikan kanssa pitkällä lenkillä. Saisi kyllä jo lämmitä hieman nopeammin, jos minulta kysytään.

tiistai 27. maaliskuuta 2018

Miten kaksi vuotta muuttaa ihmistä?

Toisinaan minulta kysytään sitä, olenko nykyään varovaisempi uusien ihmisten kanssa. Mielestäni en ole erilaisempi uusien ihmisten kanssa verrattuna kahden vuoden takaiseen. Ainoa syvällisempi uusi ihmissuhde, jonka olen puukotuksen jälkeen solminut, on nykyinen avopuolisoni. Rivien välistä voi siis lukea, etten ole saanut uusia ystäviä. Tuttuja tietenkin on tullut ja mennyt, mutta ei sellaisia, joille voisin soittaa keskellä yötä ja tietää että se on ok.

Ei ole helppoa miettiä miten olen muuttunut kahdessa vuodessa. Täytyy aina pohtia, onko tämä tai tuo aivovamman aiheuttamaa vai onko kyse ihan oikeasti muutoksesta. Toki myös ikä tuo omaa muutosta. Kaksi vuotta sitten olin 21 vuotta vanha ja nyt täytän kohta 24. Vielä lähempänä 30 vuotta aivojen otsalohkot kehittyvät. Otsalohkot ovat ajattelukyvyn, toiminnan ja käytöksen kannalta merkittävimpiä aivojen alueita. Jo sen puolesta vielä nuorissa aikuisissa tapahtuu muutosta. Voinko siis sanoa kypsyneeni, jos se kuuluu normaaliin aivojen kehitykseen?

Sen ainakin tiedän, että olen muuttunut suunnitelmallisemmaksi. Osasyy voi olla aivovamma. Joudun miettimään sitä, milloin otan lääkkeeni, kuinka paljon saan nukuttua ja milloin jaksan tehdä tiettyjä asioita. Toisaalta aikaa on nykyään enemmän tehdä asioita, joten on myös aikaa ajatella. Ennen menin tukka putkella koulusta töihin ja sieltä vielä harrastuksiin. Elämä oli hyvin aikataulutettua, kun taas nykyään tarvitsen aikaa vain olla.


Edelleen tiedän ajattelevani sitä, mitä muut ajattelevat. Nyt kuitenkin on helpompaa antaa asian olla. En jaksa ottaa paineita. Olisihan se kiva, jos sixpack pullottaisi paidan alta, mutta ketäpä minun vatsan alueeni kiinnostaa? Kaiken lisäksi leikkauksen jälkeen vatsan ihon alla oleva arpikudos varmaan tuhoaa kaikki ajatukseni kesäkunnosta 2018.

Rahankäyttö on kyllä kokenut muutoksia. Olen aina ollut pihi ja huono käyttämään rahaa itseeni, mutta nyt saatan jopa ostaa itselleni haaveilemiani asioita. Edelleenkään en halua ripsienpidennyksiä, geelikynsiä tai hiuksiin viimeisimmän muodin mukaista värjäystä. Ehkä kyse on siitä, että nykyään uskallan olla sitä mitä koen olevani. Vaikka kierrätän ja ostan tuotteita käytettynä, niin teen valintoja omasta näkökulmasta, tilanne huomioiden.

Vaikka aikaa on periaatteessa enemmän, niin silti huomaan, etten saa asioita tehdyksi. Haluaisin lukea kirjoja, käydä pitkillä kävelylenkeillä koiran kanssa ja nähdä ystäviä. En kuitenkaan saa näitä asioita tehtyä. Tämä varmasti osittain johtuu aivovammasta, mutta välillä herään ajatukseen, että onko minusta tullut laiska. Ennen vaadin itseltäni enemmän ja sainkin asioita aikaan. Tein paljon, oli asia sellainen, josta pidin tai en. Minulle usein sanotaan, etten saisi vaatia itseltäni liikoja, mutta ilman vaatimista en varmaan tekisi mitään. Ihan kuin olisin laiska, tyhmä ja saamaton.

lauantai 24. maaliskuuta 2018

Hymyile, nosta kädet ilmaan, sano lyhyt selkeä lause

Olen kerran ollut siinä tilanteessa, jossa minulle puhuu ihminen, jonka omaisella on parhaillaan aivoverenkierron häiriön oireet. Aivojen terveys on sellainen asia, johon haluan kiinnittää huomiota. Siinä tilanteessa, kun toisen ihmisen suunpieli roikkuu, puhe sammaltaa ja motoriikka ei toimi, on todella kiire.

Kun ihminen saa sydänkohtauksen, on aina mahdollisuus elvyttää. Vain paineluelvytykselläkin on valtavasti hyötyä, mikäli ihminen ei halua puhaltaa toisen suuhun. Jos toinen murtaa jalkansa ja haava vuotaa paljon, painesidokset saattavat estää kuiviin vuotamisen. On monenlaista ensiapua, jota voi antaa ihan maallikkokin onnistuneesti. Silloin kun kyseessä on aivoverenkierron häiriö, ei ole juuri mitään tehtävissä. Ainoa asia, on soittaa välittömästi hätäkeskukseen.

Miten sitten aivoverenkierron häiriön tunnistaa? Otsikon mukaisesti ihmistä pyydetään hymyilemään, nostamaan kädet ilmaan ja sanomaan lyhyt selkeä lause. Mikäli kasvoissa ja käsissä on puolieroja tai lauseen sanominen ei onnistu, tai vain joku näistä ei onnistu, niin apua on hälyytettävä välittömästi. Aika on ratkaiseva.

Oli kyseessä sitten tukos tai vuoto aivojen verisuonisuonissa, niin odottaminen on pahin asia, minkä voi tehdä. Joskus oireet häviävät itsestään, jolloin puhutaan TIA-kohtauksesta. Ne kuitenkin enteilevät myöhemmin uutta kohtausta, joka ei silloin välttämättä menekään ohi. Hoito kuuluu erikoissairaanhoidon puolelle, joten terveyskeskus ei ole oikea paikka, jonne hakeutua, vaikka parempi sekin on, kuin jäädä kotiin.


Miksi nostan tämän aiheen blogiin? Minullahan on aivovamma, eikä aivoverenkierron häiriö. Aihe on tärkeä, koska oireet ovat hyvin samankaltaisia aivovamman kanssa. Riippuen siitä alueesta, jossa tukos tai vuoto on, niin seurauksena voi olla vaikka kuulo-, näkö-, tai tunto-oireita. Aivoverenkierron häiriöiden ehkäisy ja riskin pienentäminen on helpompaa, kuin aivovammojen. Kyseessä on kuitenkin usein onnettomuus, jota ei voida välttää. Tietenkin kypärän käyttö on suositeltavaa, mutta kaikissa tilanteissa ei kypärää voi käyttää, kuten auto-onnettomuuksissa.

Aivojen terveyttä edistää säännöllinen ja riittävän kuormittava liikunta, terveellinen ruokavalio sekä muutoinkin terveelliset elämäntavat. Korkea verenpaine, korkea kolesteroli, diabetes, ylipaino, liikkumattomuus, tupakointi ja alkoholinkäyttö altistavat aivoverenkierron häiriölle. Näihin tekijöihin on mahdollisuus vaikuttaa ihan jokapäiväisessä arjessa.

Valitettavasti Suomessa ylipaino ja lihavuus ovat lisääntyneet aina 1970-luvulta asti. Joka viides aikuinen on lihava ja yli puolet aikuisista ovat ylipainoisia. Lihavuus tarkoittaa sitä, että ylimääräistä painoa on jo niin paljon, että se aiheuttaa tai pahentaa sairauksia, joita voitaisiin hoitaa tai ehkäistä laihduttamalla.

Itse työssäni (mikäli koskaan sinne asti pääsen) tulen näiden elintapasairauksien äärelle. Usein terveyden merkityksen huomaa vasta silloin, kun terveys on jo menetetty. Itse en voinut estää aivovammaa, mutta voin yrittää vaikuttaa omaani ja muiden terveyteen mahdollisimman paljon positiivisessa mielessä.

torstai 22. maaliskuuta 2018

Tasan kaksi vuotta sitten

Tähän aikaan kaksi vuotta sitten olin leikkaussalissa. Puukotus on tapahtunut jo ennen kahta aamuyön puolella, joten olin jo hetken aikaa ehtinyt ihmetellä tapahtunutta. Minut oli viety ensihoitohuoneeseen, josta olin päässyt kuvattavaksi. Joku röntgen-kuva minusta otettiin ensihoitohuoneen puolellakin.

Ensihoitohuoneen puolella olin ihmetellyt piippauksia, jotka kertoivatkin verenpaineeni olleen todella matala. Olin jutellut poliisien kanssa, mistä minulle jäi vähän outo fiilis. En olisi saanut puhua siitä, mitä minulle oli tapahtunut. Syy tälle ohjeelle jäi epäselväksi. En koskaan muistanut kysyä, mikä tälle ohjeelle oli se perimmäinen syy.

Pitkään huoneessa oli miespuolinen hoitaja, jonka kanssa aina välillä jotain juttelin. Suurimmaksi osaksi aika meni hiljaisuudessa. Itse en muista edes nukkuneeni. Odotin vain ajan kulumista ja sitä, että voisin nukahtaa.

Todella kauan aikaa kului siihen, kun lääkäri tikkasi haavojani. Ensin puudutusneula, sen jälkeen ommelneula, joka yhä sattui, sitten taas puudutusneula lävisti ihoani. Sama toistui yhä uudelleen ja uudelleen. Ensin vasen käsi, sitten jo oikeaa kättä vuorostaan. Eikä siitä kyllä karkuun olisikaan päässyt. Kipu vain tuntui loputtomalta.

Harjoittelussa

Lopulta kun lääkäri ilmoitti, ettei voi enää paikallispuudutuksessa ommella haavoja, niin salaa pidin asiasta. Eihän nukutus ole mikään yksinkertainen asia ja vielä ottaen huomioon, kuinka kovilla kroppani jo muutenkin oli. Leikkauksissa on aina riskejä, mutta en välittänyt koko asiasta.

Halusin hetkeksi nukahtaa, enkä vain miettiä tapahtunutta. Vaikka tiesin, ette nukutus vastaa samanlaista unta, niin halusin silti tuohon tiedottomaan tilaan. En tietenkään voinut enkä voi vieläkään unohtaa exäni tekoa, mutta ajatuksen käsittely ei ollut helppoa.

Jotenkin tuntuu huimalta, että olen saanut elää nämä viimeiset kaksi vuotta. Elämän päättyminen oli todella vähällä, en tunne kovinkaan montaa, jotka olisivat 60 puukon iskusta selvinneet. Jos totta puhutaan niin en tunne itseni lisäksi ketään muuta.

En kuitenkaan tiedä, olenko osannut arvostaa elämääni riittävän paljon. Voisin kohdella itseäni armollisemmin, mutta en ehkä osaa. Olen aina vaatinut itseltäni paljon. Nyt jos koskaan olisi hyvä hetki löysentää ja antaa aikaa itselleni.

tiistai 20. maaliskuuta 2018

Kun leikkauksesta on kolme viikkoa

Tänään leikkauksesta tulee kuluneeksi tasan kolme viikkoa. Toipuminen on sujunut mielestäni sinänsä hyvin, kumpikaan haava ei tulehtunut tai vastaavaa. Tikit olivat yhden ylimääräisen päivän, koska yksi luokkalainen halusi ne poistaa, eikä meillä ollut sinä päivänä koulua, kun tikit olisi saaneet poistaa. Alunperin ajattelin itse ottaa tikit pois, mutta kyseinen homma on minulle niin tuttua, joten annoin toiselle mahdollisuuden harjoitella tikkien poistoa.

Minulle ei edelleenkään ole selvinnyt, miten kämmenselän arven alle laitettu rasva pitäisi auttaa kiinnikkeisiin. Arpi on edelleen kiinni jänteissä. Käden käyttö ei ole enää niin kipeää, kuin se oli pari viikkoa sitten, mutta edelleen ääriasennot tuntuvat ikäviltä.


Kämmenselässä oli kaksi tikkiä ja navan alla kaksi tikkiä. Kämmenselän kohdalla oleva haava on parantunut ihan kivasti, eikä siihen ole muodostunut keloidia. Keloidi siis tarkoittaa arpikudoksen liikakasvua, joka pysähtyy vain hoitamalla aluetta joko paineella tai kortisonilla. Navan arven kohdalla ei valitettavasti olla yhtä onnellisessa tilanteessa, sillä sen arven kohdalla on jo nyt keloidisoitumista.

Olen käyttänyt navan arpeen silikonigeeliä, mutta en ole huomannut sen vaikutusta. Jo aiemmin muita arpia hoidettaessa parempi vaikutus oli silikoniteipillä, mutta nyt en ole sitä jotenkaan kokeillut. Napa on muutenkin alueena haastava teipin käyttöä ajatellen, joten tuskin teippiä edes kokeilen.

Jälkensä jätti myös rasvaimu mahan alueelta. Oletan, että se on arpikudosta, mikä tuntuu kovana alueena rasvaimun alueella. Mikäli vatsalihaksia jännittää kunnolla, alue näyttää muhkuraiselta, vähän kuin selluliitilta. Eli ei tosiaan mennyt aivan putkeen tämä homma. Vatsan alue oli ehkä se kipeinä alue leikkauksen jälkeen ja liian voimakas vatsan rutistaminen sattui. Itsehän rakastan nukkua kyljellään niin, että alempi jalka on suorana ja päällimmäinen jalka on vedetty vasten rintakehää. Tämä asento ei oikein meinannut onnistua kipujen takia, mutta nyt jo helpottaa. Myös autoon meneminen ja sieltä nouseminen olivat varsin kivuliasta, mutta onneksi kivut ovat helpottaneet.


Noin kahden kuukauden päästä pitäisi olla plastiikkakirurgin kontrolliaika. Saa nähdä mitä siellä tehdään, sillä totuus on, etten edes leikkauksesta koe hyötyneeni. Oma toive olisi, että jänteisiin kiinni jäänyt arpi ihan oikeasti irrotettaisiin, mutta saa nähdä mitä mieltä kirurgi on asiasta. Muita arpia täytyy kuitenkin edelleen hoitaa kortisonipistoksilla, joten en plastiikkakirurgiasta pääse vielä pitkään aikaan eroon.

Minun onneksi nykyinen plastiikkakirurgi on ihan huippu tyyppi ja vaikka arpien kortisonipistokset ovat varsin kivuliaita, niin tuon lääkärin luona on kiva käydä. Tässä välissä olen ollut kahdella toisellakin lääkärillä, enkä heistä niin pitänyt. Olen käynyt plastiikkakirurgian poliklinikalla vuodesta 2012 asti, joten koen tärkeäksi mukavan lääkärin.

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Ajatuksia opiskelusta

Tällä hetkellä alkaa lähiopinnot olemaan aika kasassa. Opintoja on jäljellä 3 harjoittelua, joista viimeinen ei olisi minulle edes pakollinen. Viime kesän työpaikkani oli sellainen, että saisin hyväksi luettua sen harjoitteluksi, mutta en halua tehdä sitä. Harjoittelut ovat ainutlaatuisia oppimiskokemuksia, enkä välttämättä ikinä pääsisi niihin paikkoihin töihin.

Yksi syy siihen miksi haluan käydä viimeisen harjoittelun, on se, että minulle on vahingossa merkattu hyväksytyksi äitiysvuodeosaston ja synnytyssalin kattava harjoittelu. Nämä ovat olleet jo monta vuotta haaveena päästä kokemaan, joten todellakin haluan tehdä tämän harjoittelun. Naistentaudit, synnytys ja äitiysvuodeosasto ovat itseäni kiinnostavia osa-alueita.

Näiden harjoittelujen ajankohta tulee olemaan syksyllä. Sitä ennen tulee neuvolaharjoittelu ja työterveyshuollon harjoittelu. Neuvola alkaa siis ensi viikolla ja työterveys on jossakin vaiheessa kesällä. Työterveys on vain kolme viikkoa, joten sen vuoksi se on ajateltu minulle kesälle.


Enemmän stressiä aiheuttaa terveydenhoitajatyön opinnäytetyö, jota meillä kehittämistyöksi kutsutaan. Se on todella pitkällä, mutta silti en ole tyytyväinen. Olen ehkä vähän umpisolmussa. En tiedä mihin suuntaan edetä. Tuntuu, ettei minulla ole enää mitään annettavaa kyseiselle tehtävälle.

Kuten jo aiemmin kerroin, niin tiesin etten päässyt imetyskokeesta läpi, eilen se lopulta varmistui. Tulevissa harjoittelutehtävissä on kuitenkin samoja aiheita käsiteltynä, kun tentissä. Sovin opettajan kanssa, että katsotaan tenttiä sitten harjoittelun jälkeen. Puhetta oli suullisesta tentistä ja mahdollisesti jostain kirjallisesta toteutuksesta. Onneksi minua ei uusintatenttiin pakoteta, sillä en todellakaan siinä pärjäisi yhtään paremmin. Lisäksi uusintatentti menisi päällekkäin harjoittelun kanssa, enkä pystyisi keskittymään enää lukemiseen, saati saisi aikataulutettua sitä samaan muihin menoihin.

Harjoittelun aikana minulla jatkuu psykoterapia ja kotikuntoutus eli arjen tukihenkilö. Tietenkään muukaan elämä ei unohdu. Minulla on edelleen neljä kertaa viikossa liikuntaa, koira ja mies. Ihan rehellisesti sanottuna pelottaa miten sitä jaksaa. Kotikuntoutus olisi ainakin peruttavissa aina kun en jaksa, mutta se olisi tietenkin tärkeää. Kotikuntoutusta voin hyödyntää myös koulutehtävien tekemiseen, joten se todellakin olisi tarpeen.

perjantai 16. maaliskuuta 2018

Sananen ihmissuhteista

Usein sanotaan, että ihmisen kuolema koskettaa satoja ihmisiä. On perhe, suku, ystävät, kaverit, tuttavat. On niitä, jotka tunnet päivähoidosta aina lukioon asti, niitä jotka tapaat vain kerran ja jätät ikuisen jäljen. On niitä ihmisiä, jotka olet tuntenut aina ja jotka ovat aina sinun elämässäsi aina vanhainkotiin asti. Ihmisiä tulee elämääsi ja lähtee.

Ystävyys ja ihmissuhteet ovat haastavia. Toisille ne eivät ole. Minä en ole ikinä ollut suosittu tai ystävien ympyröimä. Yläasteella menetin yhtä lukuunottamatta kaikki ystäväni. Tai no, ehkä ne olivat enemmän kavereita. Yläasteen jälkeen en ole tuon yhden ihmisen kanssa ollut juurikaan tekemisissä. Taisimme olla ystäviä lähinnä sen takia, kun ei ollut ketään muutakaan.

Lukiossa vihdoin sain ystäviä. Aika kuitenkin on tehnyt tehtävänsä ja vienyt meitä erilleen. Pieni paikkakunta ja pieni lukio. Taas se pakotti yhteen ihmisiä, jotka eivät välttämättä olisi olleet ystäviä muuten. Tietenkin vaalin meidän muistoa, mutta siihen se taitaakin jäädä. Hyväksi muistoksi. Ikävöin meidän yhteisiä hetkiä, sitä nuoruuden huolettomuutta ja tunnetta, että tapaa ystäviään lähes päivittäin.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Joskus sitä ajatteli, ettei lukio lopu ikinä. Sen loputtua tuli kuitenkin aika, kun piti valita, mitä elämällään haluaa. Muutin opiskelujen perässä omaan asuntoon lähikaupunkiin ja aloitin opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Uuden koulun myötä tutustui ihmisiin, mutta alkuperäisestä luokasta en ole kenenkään kanssa tekemisissä tänä päivänä. Olin kaksi vuotta samassa työpaikassa, enkä ole yhdenkään entisen työkaverini kanssa tavannut muuta kuin silloin, kun asioin edellisessä työpaikassani.

Aika usein mietin, miksi koen oloni niin yksinäiseksi. Nekin ihmiset, joita ystäviksi kutsun, käyvät vähiin. Puukotuksen jälkeen lähellä olevat ihmiset eivät ole tainneet tietää, miten minuun enää suhtautua. Sairastuin masennukseen, joka myös karsi ihmisiä. En itse jaksanut hoitaa ystävyyssuhteita, vaikka ystäviä arvostinkin erittäin paljon. Minun ystäväni tekivät yllätysvierailuita tuoden suklaata ja saivat minut nauramaan, kun halusin vain itkeä. Mihin se kaikki on kadonnut?


Olen hukassa oman identiteettini kanssa, mutta sen lisäksi kaikesta työstä huolimatta menetän ystäviänikin. Hyvä päivän tutut ovat jo aikaa sitten menneet. Ihmiset, joiden kanssa olen viettänyt tunneittain aikaa, ovat pikku hiljaa kaikonneet. Vaikka kuinka kovasti yritän laittaa ystävilleni viestiä, en aina saa vastausta.

Aivovamma ei ainoastaan vienyt päässälaskutaitoa, muistia, oma-aloitteellisuutta ja tunnesäätelyä vaan myös todella monet ihmissuhteeni. Aivovamma ei myöskään parantanut suhteita sisaruksiini tai muihin sukulaisiini. Jos minun pitäisi valita läheisin sisarukseni, ei hän olisi edes verisukua kanssani. Hän on minulle kolme viikkoa nuorempi isosisarus. Jo se, etten ole ikinä saanut läheisiä sisarussuhteita satuttaa. Olisin kuvitellut, että kun pikkusisko käy sentin päässä kuolemasta niin se herättäisi siihen, ettei elämä ole ikuista.

Alan olla hyvin monessa asiassa solmussa. Minua itkettää se, kuinka monen ihmisen kanssa olen ollut läheinen, enkä enää ole. Olen toki monta ihmissuhdetta ihan itse pilannut, mutta monissa olen ollut se aktiivinen osapuoli, joka ei enää sairauksien takia jaksanutkaan.

Olo on jo nyt hyvin yksinäinen. Tapaan viikoittain paljon ihmisiä, mutta en koe heitä kuin korkeintaan tuttavina. Minua hoitavat ihmiset ovat hoitosuhteessa kanssani, eivät ystävyyden takia. Harrastuksissa voin tavata viikossa yli sata eri ihmistä, mutta en silti tiedä heidän nimiään. Jos sosiaalinen kanssakäyminen on ihmisten kanssa, joiden nimiä ei tiedä, niin en tiedä kuinka paljon siitä saan.

Ihmissuhteet ovat aina olleet minulle kipupisteitä. En osaa enää ilmaista itseäni ihmisille suoraan. Joten jos tämä teksti kolahti, niin mieti ystäviäsi. Kerro heille, kuinka paljon heitä arvostat. Joku päivä et sitä voi enää tehdä. Minulla on ollut kohta kaksi vuotta jatkoaikaa elämälle. Paljon ihmisiä on matkan aikana hävinnyt. En haluaisi enää yhtäkään hävittää, mutta en jaksa enää yksin pidellä hukkuvaa ihmissuhdetta pinnalla.