Sinä riität

Vuosi sitten tänä päivänä istuimme asunnollani rikkinäisellä sohvallani ja vastasin kyllä. Kyllä, haluan olla tyttöystäväsi ja haluan edelleen. Halusit minut kaikista vajaisuuksistani huolimatta, olet pitänyt minua hyvänä ja arvostat minua sellaisena kuin olen. En voisi kuvitella mitään sinua parempaa.

Jostain kumman syystä turvallisuuden tunteen tärkeys on korostunut viime vuosien aikana. En osaa kuvitella, että joutuisin pelkäämään kanssasi mitään. Et ikinä satuttaisi minua, etkä antaisi kenenkään vahingoittaa minua.

Kanssasi voin näyttää kaikki tunteeni. Et hätkähdä vähästä, mikä minun kanssani onkin tärkeää. Silloin kun en itse jaksa, sinä kannattalet. Koen silti olevani tasavertainen kanssasi. Sinä kuuntelet, kun haluan puhua. Sinä uskot minuun, kun en itsekään jaksa.

Olen saanut uusia sukulaisia perheestäsi. Olet myös valloittanut isovanhempani, joille sinä olet "se rauhallinen poika". Se on paljon se. Välillä mietin miten voit pysyä ajatusteni perässä, kun en aina itsekään tiedä mitä ajattelen. Saat minut nauramaan silloinkin, kun haluaisin itkeä.

Kiitos rakas tästä vuodesta, toivottavasti vuosia on vielä monia edessä 💙

Kuinka lähellä loppu olikaan

Eräs kaverini kertoi Raaseporin tasoristeysonnettomuudesta. En siis useinkaan jaksa seurata uutisia. Nuo turmassa kuolleet varusmiehet ovat todennäköisesti minua nuorempia. En edes osaa kuvitella, miltä heidän omaisistaan tuntuu. Heillä voi olla tyttöystäviä, perhettä, jopa lapsia, jotka heitä jäävät kaipaamaan. Miksi minä sain elää, kun nämä neljä viatonta ihmistä kuolivat?

Osasinko taistella elävää kuolemaa vastaan? Tiedän kyllä kaikin voimin potkineeni exää pois päältäni ja yritin suojella päätäni puukon iskuilta. Olin osan aikaa tilanteesta tajuttomana, joten puolustautumiseni ei ole ollut sillä hetkellä kovinkaan hyvää. Miten minä pystyin silti selviämään?

Tiesin kouluaikoinani sisarusparin, joista toinen tappoi toisen jo vuosia sitten. Toinen heistä kuoli kahden puukoniskun takia. Minulla on puukoniskuista noin 60 arpea, sekä niin pieniä nirhaumia, ettei niistä jäänyt pysyviä jälkiä. Arpia on pään alueella yli kymmenen. Kalloni murtui kolmesta kohtaa. Yksi isku puhkaisi vasemman keuhkon, mutta yksikään valtimo ei (tietääkseni) mennyt poikki. Millä järjellä minä olen elossa?

Vaikka oloni olisi millainen, ainakin jokainen läheiseni pystyy soittamaan minulle. Minun kanssani voi puhua, minua voi nähdä ja minä voin kertoa mielipiteeni. Nuo neljä ihmistä makaavat tällä hetkellä ruumishuoneella, eikä heidän ajatuksiaan voi enää ikinä kuulla. Heistä ei enää ikinä tule mitään, he eivät valmistu uuteen ammattiin, eivät mene naimisiin, saa haluamaansa työpaikkaa, kerro rakkailleen, mitä he merkitsevät. He eivät kirjoita omaelämänkertaa, menesty urheilussa tai vietä yhteisiä iltoja kavereiden kanssa.

Minulla on periaatteessa vielä mahdollisuus saada aikaan mitä tahansa. Voin kirjoittaa sen haaveilevani kirjan, voin matkustella tai muuttaa ulkomaille, voin hankkia lapsia ja ylipäätään olla elossa. Läheiseni voivat tulla luokseni, eikä vain vierailla meidän sukuhaudalla. Minä saan vanheta.

Toisaalta on vaikeaa tuntea kiitollisuutta masennuksen vuoksi. En myöskään usko korkeimpiin voimiin, joten sitäkään kautta ei ole ketään, ketä kiittää. Enkä todellakaan kiitä exääni siitä, ettei hän onnistunutkaan tappoaikeissaan. Pahimmillaan masennuksen aikaan toivoin vain omaa kuolemaa ja olin itsetuhoinen. Näinä hetkinä, kun olotila alkaa olla jo normaali, sitä on oikeastaan iloinen kuinka hyvin asiat onkaan. Minua rakastetaan, minulla on koti, ystäviä ja koulupaikka. Olen saanut ja pystynyt olemaan töissä. Vaikka elämä ei ole enää sitä mitä se oli terveenä, saan kuitenkin olla tässä hetkessä.

Viikko töissä

Töissä käyminen aivovamman kanssa on toisinaan varsin mielenkiintoista. Viime kesän ajan olin sairaanhoitajavastaanotossa kesälomasijaisena ja nyt sijaistin syysloman. Töihin palaaminen jännitti enemmän kuin osasin olettaa, olihan tässä yli kuukausi aikaa välissä. Mukava oli kuitenkin palata tuttuun paikkaan ja löytää omat nimikoidut työvaatteet tutusta kaapista ja kesän aikainen pukukaappikin oli tyhjä. Tietenkin tässä välissä oli jo tullut uusia juttuja, mutta pääsääntöisesti kaikki samalla tavalla.

Ehkä isoin miinus töissä käymisessä on se, ettei minulle jää juurikaan vapaa-aikaa töiden jälkeen. Unentarpeeni on huomattavasti normaalia isompi, optimi on noin 12-13 tuntia entisen 7,5-8 tunnin sijaan. Tuota 12 tuntia en kuitenkaan ehdi nukkumaan, vaikka sänkyyn menenkin jo illalla kahdeksan aikaan. Unihäiriö kuitenkin iskee, sillä en välttämättä pysty nukahtamaan musertavasta väsymyksestä huolimatta. Sen lisäksi heräilen yöllä, varsinkin silloin kun avopuolisoni tulee nukkumaan, mutta myös aamuyöstä. Aamuisin herääminen on vaikeaa ja sänkyyn jääminen houkuttaa. Töissä on myös vaikeampi keskittyä väsymyksen takia.

Aivovamma näkyy töissä myös muistin huonontumisena. En todellakaan muista asiakkaiden nimiä, vaan korkeintaan syyn, miksi he tulevat minun vastaanotolleni. Jos sitäkään muistaa. Unohdan välineitä sinne tänne, jätän ovet auki tai unohdan työpuhelimeni työvaatteiden taskuun työpöydän sijaan. Useasti töistä lähtiessäni joudun tekemään lähtöä monta kertaa, koska aina unohdan jotain. Varsinkin valot jäävät päälle.

En pysty keskittymään kahteen asiaan kerrallaan, kuten kirjoittamaan ja kuuntelemaan samaan aikaan asiakasta. Sen vuoksi puheluiden kanssa menee yllättävän paljon aikaa. Jos vastaanotolle tulee lapsiperhe, en erota lapsia toisistaan. En pysty laskemaan asiakkaan ikää henkilötunnuksesta.

Työssäni helpottavaa on säännöllisyys, sillä terveysasema on auki vain 8-16 välisenä aikana. Ilman säännöllistä rytmiä en pystyisi minkään tasoiseen työskentelyyn. Lisäksi on helppoa olla vain viikko töissä. Auttaa kummasti jaksamaan, kun tietää ettei tarvitse tehdä tätä seuraavaa puolta vuotta. En jaksaisi sitä, en vaikka kuinka yritän. Jo viime kesän kolme kuukautta oli aivan liikaa, vaikka sinnikkäästi töissä olin loppuun asti. En ehkä vieläkään ole toipunut kesätöistä, mikä ei ole ollenkaan minulle tyypillistä.

Tässä työpaikassa on ollut ihanaa olla mahtavan työporukan ansioista. Jos joskus olen oikeasti työkuntoinen, niin tänne olisi ihana palata.

Tämä pallo pyörii radallaan, vaikka joskus jokaisella maailma romahtaa

Niin, se kauan odotettu ja puhuttu romahtaminen. Toisin sanottuna sairastuin keskivaikeaan masennukseen. Ei ollut selkeää hetkeä milloin se iski, se vain tuli pikkuhiljaa. Toisaalta myös yritin itse sitä, ettei kukaan huomaisi. Edelleen ihmiset ihmettelevät, kun kerron sairastavani masennusta, että miten voit näyttää niin iloiselta. Koska on helpompi peittää se, kuin tulla leimatuksi. Enhän minä nyt hullu ole, hiukan ehkä päästä vajaa ja mietin keinoja tappaa itseni?

Masennukseen ei todellakaan auta se, että kehotetaan piristymään ja lopettamaan murjottamisen. Masennukseen auttaa se, että tulet käymään, kuuntelet, teet ruokaa ja siivoat. Tai istut vierellä sanomatta sanaakaan ja pidät kädestä kiinni. Masentunut harvemmin jaksaa välittää ulkoisesta habituksesta.

Masennus näkyy eri tavoin. Muistan erään kerran kun makasin olohuoneeni lattialla itkien noin puolen tunnin ajan. En vain päässyt ylös, vaikka kuinka yritin. Olin lamautunut.

Jokaisen sillan kohdalla mietit, miten pääsisit tästä kaikesta, jos vain hyppäisit.

Istut keittiön lattialla veitsi sylissä ja perustelet, miksi et viiltäisi itseäsi.

Itsesyytösten määrä. Miksi minulle kävi näin? Tai siis, miksei minulle kävisi näin? Minä ansaitsin tämän kaiken.

Missään ei ole enää mitään järkeä, miksi en vain voisi kuolla?

Kaikki värit hävisivät. Missään ei ollut enää mitään hyvää. Mikään ei tuottanut nautintoa.

En pystynyt ylläpitämään normaalia arkea ilman apua.

Tunteiden hukuttaminen, ihan sama mihin. Syöminen on yksi hyvä keino tappaa tunteita.

En jaksanut pitää sovituista asioista kiinni, millään deadlineilla tai sovituilla tapaamisilla ei ollut väliä. Kaiken minkä voi, lykkää ja vielä vähän ylikin.

Uniongelmia oli ollut jo pidempään, mikä vaikutti ylipäätään jaksamiseen. Sain ahdistuskohtauksia, joista ylitsepääsemiseen tarvitsin rauhoittavia. Olin ulkoisestikin tunteettoman oloinen, en jaksanut hymyillä. Sukulaisten tapaaminen ahdisti, sillä en olisi jaksanut pieniä lapsia. Se jatkuva kysely voinnistani turhautti. Olin elossa, mutta henkisesti olin kuollut. Mielialalääkitykseni, joka oli aloitettu jo kevään lopussa, nostettiin suurimpaan annokseen. Lääkkeen nosto sekä nykyisen avopuolisoni tapaaminen katkaisivat lopulta vajoamisen.

Ihmissuhteeni kärsivät, ajauduin riitoihin ja karkotin ihmiset ympäriltäni. Läheiset ovat olleet toipumisessani suurin apu ja ajoin heidät pois. Onneksi ihmissuhteet ovat onneksi korjattavissa, vaikka yhä tuntuu siltä, ettei mikään ole enää kuin ennen. Tokihan minulla on omat rajoitteeni, mikä rajoittaa huomattavasti sosiaalista kanssakäymistä. Yhä on vaikeuksia jaksaa tavallista elämää, minkä hyväksyminen on vielä vaiheessa.

Ne kaksi lausuntoa, jotka muuttivat kaiken

Ensimmäinen elämän suuntaa muuttava lääkärinlausunto oli neurologin lausunto. Ennen lääkärin tapaamista kävin neuropsykologisissa testeissä. Näissä testeissä oli jo nähtävissä lähimuistin heikkenemistä sekä keskittymisen haastetta ja kielellisen ja visuaalisen päättelyn vaikeutta. Testeihin meni aikaa noin neljä tuntia, joten se todellakin oli kuluttava koe.

Testejä tehdessä tunsin kyllä oloni kuormittuneeksi, mutta en ennen kuin sain tulokset, aivan ymmärtänyt kuinka paljon oli jo muuttunut. Luulin, että testit menivät hyvin. Olinhan aina tottunut pärjäämään ja olemaan hyvä koulussa. En yleensä jättänyt mitään viime tippaan. Nykyisin se on enemmän kuin normaalia.

Neurologin lausunto tuli viikkoa myöhemmin. Tokihan tiesin, että veitsen terä oli lävistänyt kallon luun oikean korvan yläpuolelta, mutta en tajunnut sen merkitystä. Keskivaikea aivovamma sanoi lääkäri. En siinä vaiheessa edes tunnistanut niin paljon oireita, kuin minulla nyt on. Liikaa aikaa Googlen parissa ja tunnistin suurimman osan sopivan itseeni. Vielä tänäkin kesänä huomasin itseeni sopivia oireita, joita en ollut aiemmin huomannut.

Toinen lausunto oli psykiatrilta. Menin vastaanotolle luottavaisin mielin. Olinhan ihan kunnossa. Vastaanotolta lähdin itku kurkussa posttraumaattisen stressireaktion ja sairasloman kanssa. Jouduin perumaan kesätyöni ja olin musertua. Olin kiltti ja tunnollinen ja olisin halunnut oppia uutta kyseisessä työpaikassa. Myöhemmin osoittautui, että tarvitsin sairaslomaa. En vain halunnut uskoa sitä vielä.

Psykiatrin lausunnon jälkeen yritin nähdä asiassa positiivisia puolia. Olin ollut jo kaksi kuukautta sairaslomalla käden ja kallon luiden murtumien takia. Seuraavana oli täysin vapaa kesä, ilman mitään menoja tai töitä. Ensimmäinen vapaa kesä moniin vuosiin. Saisin viettää niin paljon aikaa ystävien kanssa kuin vain haluaisin. Unohdin, etteivät kaikki kaverini todellakaan olleet lomalla.

Tuli yksinäisyys ja pian olin jo pohjalla.

Mitä jäi käteen?

Onneksi en ole yksin oman huumorintajuni kanssa, äiti ymmärtäisi otsikon ihan varmasti. Sillä puukotuksestahan jäi jälkensä käteen, mutta toki myös muuallekin. Mutta mitä ne jäljet ovatkaan?

Hermovauriot. Näitä sain kolmeen eri kohtaan. Puukon iskut siis katkoivat kolmesta kohtaa isompia hermoratoja, otsalta, oikeasta käsivarresta ja vasemman käden pikkusormesta. Pahimmat kivut liittyivät otsaan ja sormeen, käsivarren hermovaurioita en aluksi edes huomannut, sillä siinä kohtaa alue oli pelkästään tunnoton. Jossain kohtaa tajusin, ettei kyynärvarren ulkosyrjässä ole ollenkaan tuntoa. Pikkuhiljaa alueelle kehittyi tunnottomuuden sijaan kosketusyliherkkyys. Pahinta on hellä sively, käytännössä kipua ei ole voimakkaasta otteesta ollenkaan.

Tuntoyliherkkyys oli heti havaittavissa pikkusormessa ja se on yhä osittain jäljellä. Aluksi sormella ei voinut koskettaa mihinkään kivun takia, nyt jäljellä on vain hassu tunne, kun sormea koskee. Tämä on saatu aikaiseksi fysioterapialla ja ultraäänellä. Sormi ei kuitenkaan enää taivu samalla tavalla kuin ennen. Taipumattomuus johtuu arpikudoksesta ja luultavasti myös siitä, että sormea koukistava jänne on poikki. Sormi ei siis taivu viimeisen nivelen kohdalta kuin muutaman asteen verran, vaikka käyttäisi kuinka voimaa.

Otsalla kipu oli pahinta. Kipukohtaukset alkoivat pikkuhiljaa ja voimistuivat kesän aikana. Hermokipu otsalla tuntui aivan samalta, kuin löisi kyynärpäässä olevan hermon, jokainenhan sen on joskus sentään kokenut. Minulla kipukohtauksien laukasijaa ei löydetty. Kipuja saattoi tulla, vaikka olisin maannut täysin paikoillaan, pahimmillaan huusin ääneen kivusta. Kivut ovat onneksi nyt paljon vähentyneet, sillä viime vuoden joulukuussa alueelta leikattiin viimeinen veitsen terän pala.

Otsan hermo, supraorbitaalihermo, joka hermottaa otsan ja silmän liikkeitä, meni poikki. Osittain sen vuoksi, osittain silmänpohjan murtuman vuoksi, silmäni ja kasvoni ovat epäsymmetriset. Silmä on syvemmällä silmäkuopassa, eikä kulmakarvan liikeradat ole enää yhtä jouhevat. Aluksi murtuma aiheutti kaksoiskuvia, mutta onneksi silmä pystyy sopeutumaan tähän, eikä kaksoiskuvia enää esiinny. Paitsi ehkä todella väsyneenä ja ilman silmälaseja.

Jonkin verran arpiini muodostui kiinnikkeitä, jotka aiheuttavat kipua, varsinkin vasemman käden kämmenselässä. Kyseisessä kohdassa arpi liikkuu kun kättä puristaa nyrkkiin tai ojentaa sormet suoraksi. Tavallisesti kotona ollessa kiinnike ei ilmoittele olostaan, mutta esimerkiksi voimakas puristaminen tai pinsettiote sattuu jonkun verran.

Tietenkin täytyy mainita arvet ylipäätään. Keloidisoitumisen vuoksi arvet näkyvät tavallista enemmän ja ne voivat hangata vaatteisiin. Tikkien poiston jälkeen sain artriitin eli niveltulehduksen sormeeni. Kipu oli niin pienelle alueelle yllättävän suurta. Niveltulehduksen seurauksena kyseisessä kohdassa on kiinnike.

Mainitsin aiemmassa postauksessa leuan aukeamiseen liittyvästä ongelmasta. Oikealta puolelta leukanivelen välilevyssä oli jotain pielessä, en enää tarkemmin muista mitä. Jumppaohjeilla leuan liikerata saatiin onneksi takaisin. Se mitä jäi, on leuan naksuminen ja narina, mutta ei kipuja. Niitä nyt on muutenkin ihan riittämiin.

Aivovamman oireita on sen verran paljon, että se on oman postauksensa arvoinen. Toisinaan sitä miettii, että kuinka vähän jälkiä puukotus jätti. Tokihan jäljet ovat enemmän psyykkisiä ja aivovamman aiheuttamia, mutta olisin helposti voinut kuolla. Alemmassa kuvassa näkyykin keuhkon puhkaiseman iskun arpi. Jos kyseinen isku olisi osunut sentinkin toiseen suuntaan, olisin kuollut. Vasemmalla puolella rintakehää menee kuitenkin hyvin paljon verisuonia ja sydän, joten on täydellinen ihme, että olen yhä elossa.

Kun pelkää kipua kuollakseen

K-piikit sormessani olivat neljä viikkoa, jonka jälkeen käsikirurgi oli valmiina ne poistamaan. Istuin vastaanottohuoneessa ja tuijotan epäuskoisena lääkäriä. Kyseiset piikit eivät olleet mitään maailman ohuimpia, eikä niiden poistaminen voi tapahtua kivuttomasti. Lääkäri pyytää minua asettumaan makuulle hoitopöydälle ja valahdan kalpeaksi. Lääkäri alkaa ruuvaamaan piikkien päässä olevia palloja ja ennen kuin mitään ehtii tapahtua, kiellän lääkäriä jatkamasta.

En pysty siihen. Hikoiluttaa, sydän hakkaa ja pyörryttää. Pelkään kipua. Jo pelkkien pallojen koskettaminen sattuu. Vieressä oleva sairaanhoitajakin näkee, ettei piikkejä poisteta tänä päivänä. Ei ainakaan ilman puudutusta. Kun pyydän puudutusta, lääkäri kertoo, ettei hänellä ole sitä tässä huoneessa, joten en anna hänen enää koskea käteeni.

Kuulemma piikit voidaan poistaa päiväkirurgiassa ja olen heti myöntyväinen siihen. Saan jopa haluavani nukutuksen, sillä en halua nähdä piikkien poistamista, en halua olla hereillä. En halunnut olla hereillä käden leikkaamisessakaan ja tässä asiassa tulen kuulluksi. Lääkäri varaa ajan päiväkirurgiseen operaatioon ja minä huokaisen helpotuksesta.

Operaatiopäivänä herätys oli aivan liian aikainen. Aluksi oli vaatteiden vaihto, haastattelu ja sitten odottamista. Sain esilääkkeet ja pian kirurgi tuli tapaamaan minua. Kyseessä oli sama kirurgi, johon olin törmäillyt harjoittelujen aikana. Onneksi hän oli niitä mukavia kirurgeja. Sisäpiirin tietona niille, jotka eivät ole hoitoalalla; kirurgit ovat yli-ihmisiä. Ainakin omasta mielestään.

Kun oli aika mennä saliin, tuli paikalle anestesialääkäri, joka totesi, että se on ihan turhaa. Siinä sitten paikalla oli yhtäkkiä useita ihmisiä ja minä sain tuota suonia kirvelevää unilääkettä kanyylista. Siinä ei kauaa mennyt, kun uni tuli. Joku vielä ehti koskea murtunutta sormea ja älähdin. Lopettivat onneksi ajoissa ja sain nukahtaa niin, ettei satu.

Herätessäni ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomioita oli se, että myös etusormeni on lastassa. Etusormeni ei siis tarvinnut olla siellä, mutta mistäpä leikkaussalihenkilökunta sen olisi tiennyt. Kirurgi jotain selitti, ei siinä unilääkepilvessä paljoa jäänyt mieleen. Myöhemmin hoitaja kertoi minun hengittäneen itse koko ajan. Taas niille, jotka eivät tiedä: anestesia-aineet rentouttavat ja lamaavat (tiedän, väärä termi, mutta aivovamma-aivoilla en keksi parempaakaan) myös hengityselimet. Sen takia käytetään hengityskoneita. Anestesia-aineiden määrä vaikuttaa unen syvyyteen. Minua siis ei kovin paljoa lääkitty.

Siinä sitten aikani heräilin heräämössä ennen kuin pääsin odottamaan aamupalaa. Pian jo koko homma oli ohi ja pääsin kotiin. Aika ilmeistä oli sormen särkyjen vähentyminen. Kaksi rautapiikkiä ei ilmeisesti ole alunperinkään suunniteltu sormen sisälle. Piikkien poistamisen jälkeen lastan käyttö väheni voimakkaasti, vaikka sitä olisi pitänyt käyttää vielä parisen viikkoa.