Sosiaalityöntekijän tapaaminen

Ennen joulua tuli pitkään pelkäämäni piste. En enää jaksanut. Jaksamisen venyttäminen toimi hyvin pitkälle, oikeastaan sellaisen vajaan 1,5 vuotta. Heti puukotuksen jälkeen tapasin sosiaalityöntekijän kanssa ja hän mainitsi arjen tukihenkilöstä ja mahdollisuudesta saada sellainen minun arkeani helpottamaan.

Siinä vaiheessa kielsin tarpeeni avulle. Edessä oli kesä, johon kuului ainoastaan lääkärikäyntejä ja psykiatrisen sairaanhoitajan tapaamisia. En tiennyt siinä vaiheessa tulevista terveydenhoitajan opinnoista tai muista arkea haastavista tekijöistä.

Syksyllä koulu jatkui terveydenhoitajapuolella ja huomasin etten jaksa. Kevään 2017 en ottanut uusia opintoja, koska vanhatkin olivat kesken. Menin kuitenkin kesätöihin ja taas oli jaksaminen koetuksella. Kesällä väkersin rästitehtäviä töiden ohella ja hoidin koiranpentua.

Syksy 2017 meni vain yhden harjoittelun ja opinnäytetyön kanssa, kunnes ennen joulua tuli piste vastaan. En enää selvinnyt yksin. Enkä selvinnyt edes rakkaan ja ymmärtäväisen avopuolisoni avulla. En saanut mitään hoidettua ja oli aika myöntää terapeutille, että tarvitsen apua kotiin.

Terapeuttini soitti sosiaalityöntekijälle ja pisti asiat pyörimään. Aikaa kuitenkin meni varsin kauan, jotta tapaaminen saatiin järjestettyä. Nyt tuo ensimmäinen tapaaminen sekä kaupungin sosiaalitoimen että sairaalan sosiaalityöntekijän kanssa on ohi. Minulle tuli yllätyksenä, että tapaamisessa oli mukana myös kaksi arjen tukihenkilönä toimivaa työntekijää, joista toisesta tuli minun oma työntekijäni.

Hyvä fiilis tulevasta

Sovimme ensimmäisen käyntiajan parin viikon päähän. Olisin saanut hänet jo seuraavalle viikolle, mutta omat aikatauluni olivat niin täynnä, että koin helpommaksi ottaa väljemmän päivän ensimmäiseksi kerraksi.

Arjen tukihenkilö työskentelee kanssani vähintään kerran viikossa 45 minuuttia tai tunnin ainakin heinäkuun loppuun asti. Siihen asti tehtiin nykyinen päätös ja palvelun tarvetta arvioidaan kesällä uudestaan. Tällä hetkellä on vaikea sanoa, kuinka pitkään tukihenkilöä tarvitsen.

Minulle tarjottiin myös mahdollisuutta ryhmätoimintaan, jota tuo kyseinen palveluntarjoaja myös tuottaa. Totesimme kuitenkin, että minulla riittää ryhmiä. Aloittamani salibandy, koulu ja ryhmäliikuntatunnit sisältävät paljon ihmisiä. Sen lisäksi on tietenkin terapia, perhe ja kaverit, joita näkee. Taika-koiran kanssa tulee lisäksi nähtyä koiraihmisiä, joten sinänsä kontakteja ei puutu. Sitten on vielä myöhemmin alkava toimintaterapia, joten tapahtumia on. On vain eri asia, kuinka tulen huomioiduksi eri ryhmissä.

Arjen tukihenkilöltä toivon sitä, että saan tehtyä tarvittavia päivittäisiä asioita, mutta myös isompia ja harvemmin toistettavia tapahtumia. En vieläkään ole pyyhkinyt pölyjä puhumattakaan ikkunan pesusta tai kukkamultien vaihtamisesta. Ehkä sitten parin viikon päästä.

Aivovamma muistuttelee olemassaolostaan

Välillä sitä ihan unohtaa hetkeksi kaiken. Muun muassa liikunta auttaa ja varsinkin käymäni ryhmäliikunnat ovat niin nopeatempoisia, ettei muulle ajattelulle jää aikaa. Aivovamma on kuitenkin osana jokaisessa päivässä, mutta mitä se yksinkertaisimmillaan on?

Otan kahdet hanskat mukaan. Tai sitten en ota ollenkaan. Nyt kun ulkona on ollut enemmänkin pakkasta niin hanskat ovat erittäin mukavat. Mutta näitä kertoja on jo tullut, kun ne unohtuu. Tänään otinkin sitten kahdet hanskat kun lähdin jumppaan, vaikka yhdet olivat jo taskussa odottamassa.

Kirjoitusvirheet. Oikeasti köytän korjaavaa teksintsyöttöä, mutta annetaan olla tänän kappaleen verrabm. Virheitä tulee sekä kynällä, että nälpäismidyäklä kirjoittaesda. Osasin kirjoittaa ihan virheettömästi ennen. Nyt vaan kirjoitan ja tavuja jää välistä, sekoitan kirjaimia keskenään ja unohdan pilkut. Yritän aina kirjoittaa biadetes, vaikka se on diabetes. Hupaisaa ehkä muille, mutta itseäbi ärsyttää.

Nenäliinat pyykkien joukossa. Tosin nenäliinoja unohtelin ennenkin taskuihin, mutta nyt se on vain pahentunut. Pieniä ja niin ärsyttäviä asioita.

Puheen jumiutuminen. Koulussa yksi päivä selitin jotain ruokatunnilla ja jäin jumittamaan siis-sanaan. Sanoin sen varmaan 15 kertaa peräkkäin. Unohdin mitä olin sanomassa. Annoin varmaan hyvän ensivaikutelman uusille luokkalaisille, mutta tosin olin esittäytymiskierroksella jo kertonut aivovammasta, joten ehkä he ymmärsivät. Toivottavasti ainakin.

Kukkien tappaminen. Olen ollut kaikkien mielestä oikea viherpeukalo, mutta nyt jotenkin kaikki kukkani kuolevat. Ostettiin jo pitkään himoitsemani peikonlehden ja toivon, että se edes kukoistaa. Onneksi se ei ollut kallis, joten isoa tappiota siitä ei tule. Mummilta saamani tomaatit unohdin kesällä useasti kastella ja jos niistä tomaatteja tuli, ne unohtuivat sinne roikkumaan ja muuttuivat rusinoiksi. Onneksi mummi ei tätä lue, hän saisi sätkyn.

Onhan aivan itsestään selviä asioita, jotka joka päivä näkyvät. Syön lääkkeitä kolme kertaa päivässä, nukun varsin monta tuntia enemmän kuin ennen puukotusta, väsyn helpommin... On ollut kuitenkin ihanaa huomata, että läheiset jaksavat minua, vaikka olenkin erilainen.

Mitä helvettiä täällä tapahtuu?

Minä en tajua mikä minuun on mennyt. Viime aikoina olen saanut tehtyä niin paljon asioita. Jo tuossa yhdessä postauksessa avasin mitä kaikkea on tapahtunut viime päivinä, mutta edelleen paljon tapahtuu.

Koulu ihan toden totta alkoi ja olen viihtynyt todella hyvin! Meidän kampus muutti tuossa vähän aikaa sitten, mutta vasta nyt olen päässyt käymään uudessa rakennuksessa. On ollut mukavaa käydä koulua, kun ei tarvitse miettiä sisäilmaongelmia tai laitteiden toimimattomuutta.

Minulla alkoi neuvolatyöhön liittyvä teoria ja aihe on hyvin mielenkiintoinen, ainakin minulle. Raskauteen, synnytykseen ja pieniin lapsiin olen kokenut mielenkiintoa jo pitkään, varmaan jo ala-asteelta asti. On mielenkiintoista opiskella aihetta, joka kiinnostaa. Tietenkin olen jo jonkin verran perehtynyt aiheeseen ennestään.

Aloitin tässä samalla käymään kaksi kertaa viikossa pelaamassa salibandyä. Vaikka taidot onkin ruosteessa ja pallon käsittelyssä voisi olla parempikin, niin on ollut todella kivaa pelata pitkästä aikaa. Pelasin koulun vuoroilla höntsää aina puukotukseen asti, mutta sen jälkeen jo fyysinen kunto ja käden lasta estivät pelaamisen. Kun syksyllä taas koulu jatkui niin en enää jaksanut käydä pelaamassa.

Muutenkin olen alkanut löytämään itseäni taas. Se sama vanha ihminen alkaa löytymään aivovamman ja masennuksen alta uudestaan. Vaikka jaksaminen onkin vähäisempää kuin se joskus oli, niin silti koen muutosta. Selviän vähemmillä yöunilla, enkä ole enää kävelevä zombi. Tietenkin edelleen nukkuisin sen vähintään 12 tuntia, mutta kesken herääminen ei enää vie kykyä tehdä asioita.

Muistikin alkaa palailemaan. Vaikka sekään tuskin koskaan palaa entiseksi, niin enää en unohda jokaista asiaa. Muistan jopa avainlukukortista numerosarja ilman, että joudun tarkistamaan sitä numeron välein.

Jossain vaiheessa pelkäsin, ettei minusta enää ikinä tule normaalia. Ehkä se on ollut turhankin iso toive, mutta taidan pitkästä aikaa uskoa, että minusta tulee normaalimpi kuin uskoin. Se tuntuu itse asiassa ihan hyvältä. Kyllä se varmaan riittää.

Näitä en ymmärrä

Jokaisella on varmasti asioita, joita ei ymmärrä tai ei koe niiden sopivan omaan elämään sitten mitenkään. Tämä lista on laadittu osittain kieli poskella, eikä siitä kannata ihan liikaa ottaa palkokasvin osia ruumiinonteloihin. Nämähän vain ovat minun kummastuksia. Postaus on täynnä kysymyksiä, joihin ei varmaan edes Wikipedia kerro vastauksia.

Talvella nilkat paljaana kulkeminen. Hei haloo, ulkona on pakkasta?! Luin tuossa juuri jonkun lääkärin kirjoittaman artikkelin, jossa aihetta sivuttiin. Kylmällä kelillä nilkat paljaana kulkeminen altistaa akillesjänteentulehdukselle, josta voi kestää parantua jopa 2 vuotta. Aika kova hinta muodille. Tosin itse en juuri muotia seuraa, joten onko mulla oikeus asiasta edes mainita?

Mikrokupu väärinpäin mirkossa. Joo, kyllä laitat sen oikein, kun mikrotat ruokaa, mutta sen jälkeen kupu pitää kääntää ympäri! Tosi ihanaa miehen jälkeen avata mikro ja ottaa naamalle ihanat tuoksut, kun kosteus ei ole päässyt poistumaan kuvusta. Puhumattakaan siitä, kun ruokaa roiskuu kupuun, kupu jätetään väärin päin ja et tarvitse mikroa muutamaan päivään. Vitsit, mikä ihana home.

Sukat kuivumassa eri päin pyykkitelineellä. Miksei niitä vain voi laittaa suoraan samoin päin? Helpottaa kummasti sitten, kun otat kuivat pois pyykkitelineeltä. Tai sitten mä vaan oon ihan hirvee natsi.

Karvaliivit. Miksi? Ne ei todellakaan näytä hyvältä, ei ainakaan mun silmissä. Ehdoton ei.

Oliivi ja avokado. Oli ne sitten yhdessä tai erikseen. Oliivi ei mene edes pitsassa. Avokado ei uppoa missään muodossa. Oikeestaan samaan kategoriaan kuuluu myös kookos. Ei vaan maistu.

Miesflunssa. Ihan kuin nainen ei voisi olla flunssassa, mutta silti tekee kaiken. Kuten eräs serkkuni, joka on kahden lapsen äiti sanoi, että nainen kipeänä hoitaa lapset, kodin, koiran ja miehen, niin silloin kun mies on kipeä, niin se ei pysty mihinkään. Miten ne miehet, jotka on sinkkuja? Ne varmaan kuolee aina miesflunssan aikaan ja jotenkin maagisesti herää henkiin, kun flunssa on ohi.

Omena hampaiden välissä. Tai no, se voi olla ihan mikä tahansa, joka sinne hampaiden väliin juuttuu. Tunne on kammottava. Mulla on vielä tosi ahtaat hampaanvälit, joten näiden tavaroiden saaminen hampaiden välistä käy ihan työstä.

Jatkuvasti tyhjä akku. Ollaan 2010-luvulla ja ihminen ei osaa tehdä puhelinta, jonka akku kestäisi enemmän kuin puoli päivää? Toki mun puhelin ei ole uusinta uutta, vaan on käytettynä jopa ostettu. Alan olla piheyden ja hermoromahduksen välimaastossa ja harkitsen uutta puhelinta.

Tahrat silmälaseissa. Mistä hitosta ne aina tulee? Toki meidän Taika on sellainen pusumoottori, ettei tosikaan. Aina linssit on täynnä pisteitä ja jotain hilsettä?! Ei mun päänahka edes hilseile, joten mistä ne pienen pienet hituset mun laseihin tulee? Tarvitsisin tuulilasinpyyhkijät mun linsseihin.

Kirjaston kirja ei mahdu palautusluukusta sisään. Tämä oli niin hupaisa keissi. Eihän se opus ollut kuin 800-sivuinen pikkuinen kaveri, mutta ei se mahtunut luukusta sisään. Tietenkin siitä tuli ihana kirje muistutuksena, mutta kun ei ollut mahdollisuutta palauttaa kirjaa silloin, kun kirjasto on auki. Mä sentään yritin monta kertaa tuntee sitä siitä luukusta.

Rintaliivien olkaimet kierteellä. Mun tekee aina pahaa, kun näen naisilla rintaliivien olkaimet kierteellä. Jos mulla on edes hetken verran kierteellä, mua alkaa sattumaan ja iho muuttuu ihan punaiseksi. Eikö ketään muuta satu?

Katoavat sukat. Mihin ne menee? Ei ne mihinkään nukkasihtiinkään jää pesukoneessa. Mielestäni aina katson, että pari menee pyykkikoneeseen, mutta silti niitä parittomia sukkia ilmestyy jostain. Onko pyykkikokeissa jokin maaginen portaali kadonneiden sukkien maahan? Saako sukkia sieltä ikinä pois?

Onko teillä jotain kummastuksen kohteita? Tai herättääkö teillä myös kookos, avokado ja oliivit kylmiä väreitä ja tuskanhikeä?

Vauvavuosi loppui

Meidän rakas pieni koira täytti eilen kokonaisen vuoden! Tuntuu, että olisi vasta eilen, kun haimme tuon pienen ja tärisevän koiranpennun uuteen kotiimme. Pari päivää aiemmin olimme keränneet miehen kanssa kimpsut kasaan ja muuttaneet saman katon alle. Olin järjestellyt paikkoja vimmatusti, eikä meillä ollutkaan kuin yksi laatikko purkamatta silloin kun koira saapui.

Ensimmäinen yhteinen yö meni päin helvettiä. Eihän tuo pieni ollut tottunut meihin tai yksinäisyyteen, hänellä kun oli aina ollut sisarukset ja emo turvanaan. Heräsin aamulla viiden aikaan ja siirryimme olohuoneeseen, jotta mies olisi saanut nukkua ja mennä levänneenä töihin.

Taika oli jo alusta lähtien varsin kiltti, eikä pahemmin tehnyt tuhojaan. Paitsi miehen crocsit kiinnosti. Hän rakasti jo silloin järsiä oksia ja tekee sitä edelleen. Risujen kantaminen ulkona on yhtä lempipuuhaa. Taika myös rakastaa lunta ja talvella onkin parasta kun hänen päälleen heitellään lunta.

Meidän pikkuisesta kasvoi 6,5 kiloinen ihastuttava mittelspitz tyttö, joka sipsuttaa ulkona ylväänä, rakastaa palloja yli kaiken ja osaa monia temppuja. En osaisi kuvitella enää elämää ilman koiraa. Taika on ollut minulle tarvittava seura silloin, kun minusta tuntuu maailman yksinäisimmältä ihmiseltä. Silloin Taika tulee luo ja antaa ison kasan pusuja.

Toivon, että meidän vauva saa pitkän ja terveen elämän, ehkä joskus omiakin vauvoja, saa paljon uusia koirakavereita ja pysyy aina meidän pikkuisena 💙

Saanko minä valittaa?

Toisinaan huomaan valittavani aika paljon. Jokainenhan joskus valittaa, mutta minun suustani kuuluu jos mitäkin. Tai ainakin siltä minusta tuntuu välillä. Toisaalta kukaan muu ei ole kuuntelemassa sitä, kuinka mieheni pelaa, hän se vasta jaksaakin huutaa ja valittaa!

Niin, pitäisikö sitä joskus yrittää ajatella positiivisemmin? Tosin ne, jotka ovat koskaan kokeneet masennusta, tietävät, ettei se ole niin helppoa. Positiivisuus varmasti kantaisi pidemmälle, mutta jos siihen positiivisuuteen ei vain itsekään jaksa uskoa?

Väsymys on tullut elämääni niin, että on jo vaikeaa muistaa, miltä tuntuu olla pirteä koko päivän. En ole yksin väsymyksen kanssa, sillä kyllähän on muitakin, jotka ovat väsyneitä. Minulla sentään on mahdollisuus nukkua, toisin kuin vaikka koliikkivauvojen äideillä. Nämä äidit joutuvat uhraamaan varsin paljon, jotta lapsellaan olisi hyvä olla. Minä vain valitan väsymyksestä, eikä minulla ole hoidettavana kuin yksi koira, joka jaksaa kiltisti odottaa ulos pääsyä vaikka 9 tuntia.

Toinen asia, mitä usein mietin, että valitanko liikaa aivovammasta? Minähän olen kuitenkin hengissä ja voin tehdä paljon asioita. Voin ihan itse kävellä, tehdä ruokaa, jopa opiskella ja käydä töissä. En ehkä samalla tavalla kuin ennen, mutta olenpahan hengissä. Oliko oma henkeni niin arvokas, että jaksan valittaa "pikku asiasta", kun jotkut toiset menettää pahoinpitelyn seurauksena omia läheisiään?

Muillakin voi olla huono muisti. Tätä saan kuulla jatkuvasti. Minä olen ollut todella hyvä oppija ja olen helposti muistanut tarvittavia ja ei niin tarvittavia asioita. Neuropsykologisissa testeissä suoriutuin aivovammasta huolimatta todella hyvin. Minun kohdallani muutos oli raju. Olen tällä hetkellä ehkä sellaisella "normaalilla" tasolla. Sehän on varsin hyvä oikeasti, mutta en silti ole tyytyväinen tilanteeseen.

Minulla on perhe, kavereita, opiskelupaikka, koti, auto ja koira. Saan varmasti töitä, jos vain jaksaisin. Raha-asioista ei tarvitse huolehtia. Asiat ovat kuitenkin varsin hyvin. Silti minusta tuntuu pahalta. Ajattelen sitä, miten minut on häväisty. Kunniakkaalla naisella ei ole exän jättämiä henkisiä ja fyysisiä arpia.

Viikon tapahtumia

Joskus sattuu niitä hyviä hetkiä ja kausia. Viime viikko kuuluu niihin hetkiin. On ollut haastavaa totutella kausittaiseen elämään, kun vaikeat ja helpot hetket vaihtelevat. Vähän kuin kaksisuuntainen mielialahäiriö, mutta paljon lievempänä. Toivottavasti tämä hyvä jakso jatkuu pitkään, sillä minun kauhulla odottama koulun alku on ihan ovella.

Tiistaina olin pikkuserkkuni kanssa laivalla. Oli ihanaa viettää laatuaikaa tyttöjen kesken, hihitellä tyhmille jutuille ja kierrellä Tallinnaa. Koska meillä molemmilla on jaksamisen kanssa haasteita, oli helppoa matkata hänen kanssaan. Jos en olisi jaksanut, hän olisi ymmärtänyt.

Tallinnassa ehdoton vierailu oli minulle Rimi. Sieltä saa aivan ihanaa teetä. Siihen ja suklaaseen minun ostokset jäikin. Yritän käyttää rahaa järkevästi ja vältellä turhia ostoksia. Mitään mielenkiintoista ei löytynyt, eikä oikeastaan haittaakaan.

Risteilyn lisäksi olen saanut tehtyä eteenpäin terveydenhoitajatyön opinnäytetyötä. Minulla on ikuisuuden ajan pyörinyt kirjastosta muutama kirja lähdeaineistoksi ja vihdoin sain käytyä ne läpi. Lopulta lähetin nykyisen version opettajalle ja yhteistyökumppanille kommentoivaksi. Sen lisäksi kyselin harjoittelupaikka kesälle ja asia on hoidossa.

Koira pääsi taas koirapuistoon riehumaan toisten koirien kanssa. Yritän aina vähintään parin viikon välein käydä siellä, jotta Taika sosialistuisi ja tapaisi muita koiria. Tänne avattiin ennen vuoden vaihtumista uusi eläinklinikka ja sain sinne kupongit, joilla sain kynsien leikkauksen ja hammastarkastuksen ilmaiseksi. Sai olla ylpeä Taikasta, kun hän oli kiltisti siellä. Poskihampaissa oli plakkia, joten niitä pitää jatkossa pestä vielä tarkemmin. Meillähän siis myös koiran hampaita pestään päivittäin! Halvemmaksi tulee koiran hammastahna ja pari minuuttia päivässä kuin jatkuvasti eläinlääkärin käynti ja hammaskiven poisto.

Viikonloppuun kuului myös seinäkiipeilyä. Ollaan miehen kanssa muutaman kerran käyty kokeilemassa seinäkiipeilyä paikallisessa kiipeilykeskuksessa, mutta tällä kertaa mukaan tuli serkkuni. Viikkoon on kuulunut myös 30 päivän kyykkyhaaste.

Paljon asioita on tapahtunut ja se on ollut mukavaa. Toisinaan haastavaa on vain tiskikoneen täyttäminen, joten tämän viikon aikaansaamisen ihme on ollut mukava kokemus. Tosiaan, koulu alkaa taas, joten postauksia saattaa tulla ehkä totuttua harvemmin. Saattaa kyllä olla, että aiheita keksii eri tavalla, joten saa nähdä.