Kun tutustun uuteen ihmiseen ja kerron aivovammasta, alkaa usein kysely siitä, kuka minua tukee. Valitettavasti tällä paikkakunnalla ei juurikaan kavereitani asu, sisaruksiin ei ole välejä ja vanhemmat eivät auta päivittäisissä asioissa. Äiti onneksi sentään tekee minulle ruokaa, koska en jaksa tehdä itse. Olen tosi usein yksin. Selaan kateellisena somessa kuvia ihmisistä sisaruksineen. Lainaillaan siskon vaatteita ja veli karkottaa ylimääräiset miespuoleiset ympäriltä. Ei minulla. Yksi sisarukseni kiusasi minua siinä missä monet muutkin. Loput eivät olleet elämässäni edes läsnä.
Kun minua puukotettiin, yksi sisarukseni kävi katsomassa minua ja auttoi käytännön asioissa. Sekin apu loppui jossain vaiheessa. Toinen jopa soitti minulle, vai soitinko minä. En muista enää. Kaksi sisarustani ei ottanut minuun mitään yhteyttä. No, ei ihme kun niitä välejä juurikaan ei ole. Silti he ovat minulle isosisaruksia, joita olisin kaivannut elämääni jo aiemmin.
Nyt kun mietin omien valmistujaisten pitoa, mietin, ketä kutsun. Kutsunko sisaruksiani, joita olen nähnyt viimeksi yli vuosi sitten ja joihin en pidä yhteyttä? Olen monen serkkunikin kanssa läheisemmissä väleissä kuin sisarusteni kanssa. Ei sillä että kaikki serkkuni olisivat koskaan vierailleet omassa kodissani, mutta kun vain puolet sisaruksistani on vieraillut jossain asunnossani.
Olen saanut nähdä lähipiirissäni läheisiä sisarussuhteita ja olen kateellinen. Kateellinen siitä, etten saa jakaa elämääni sisarusteni kanssa, en ole osa heidän elämää. Sisarusteni lapsia seuraan jopa sosiaalisessa mediassa, yhden kanssa tapaan muuallakin kuin juhlissa. Olen täti, mutta en sellainen kuin haluaisin. Minulla on kaksi ihanaa tätiä ja haluaisin olla sellainen kuin he ovat olleet minulle.
Koska aivovamma eristää yhä enemissä määrin muista ihmisistä, niin toivoisin, että edes sukulaisista pitäisi kiinni. Mutta kun minä en jaksa. Pelkään, että jossain vaiheessa jään kokonaan yksin, eikä minulle jää ketään. Ihan kuin minulla ei olisi sisaruksia, niin vähän heidän elämästään tiedän.
Mulla on 11 sisarusta ja en oo kenenkään kanssa tekemisissä. Että samassa veneessä ollaan.
VastaaPoistaSulla on vielä enemmän menetetty siis :(
PoistaMinullakin aivovamma. Syytä aivoverenvuotoon ei koskaan löydetty, stressiä epäiltiin, muuten olin terve ja nuorikin. Ex mies vainosi ja ahdisteli jopa kun makasin sairaalassa ja uhkasi viedä yhteisen tyttären minulta pois. Pahinta oli juuri se kun tajusi ettei ole tarpeeksi tärkeä ainoalle siskolleni ja äidilleni jotka tuntuivat murehtivan eniten miten käy edesmenneen isäni kuolinpesälle tai siis minun osuudelleni jos kuolen. Äitini kehotti mm minua antamaan osuuteni isäni lapsuudenkodista hyvintoimeentulevalle isosiskolleni ( siis ilmaiseksi) ettei vain ex-mieheni pääsisi siihen käsiksi mitenkään yhteisen lapsen kautta, jos satun kuolemaan. Tuosta on aikaa 6vuotta (ensi kuussa) ja vieläkin ajattelen että jos olisin kuollut, ainoa ketä se asia olisi vaivannut on tyttäreni. Olisiko hänkin jäänyt yksin kuten itse jäin.. Pakko myöntää että olen tullut kyyniseksi ihmisten suhteen. Kun kukaan ei sano sinulle sitä mitä luulit edes jonkun sanovat, 'ihanaa kun selvisit' tms. Sairaalassa minua kävi katsomassa sellaisetkin ihmiset ketkä olleet vuosia pitäneet yhteyttä ja joista ei kuulunut sen jälkeen mitään. Liekö uteliaisuuttaan..? Ihminen on julma..
VastaaPoistaKuulostaa tutulta tuo, että sairaalassa käydään katsomassa, mutta sen jälkeen ei. Tuo omaisuuden jako on myös mielenkiintoinen asia. Ihmisen pitäisi olla tärkeämpi, kuin omaisuus. Ja jos kyseessä on vielä ex, niin ei hän saisi mitään. Ihmeellistä touhua...
Poista