Luopumista

Jonkin verran olen viime aikoinan puhunut psykoterapiassa luopumisesta. Luovun koko ajan monista asioista; ystävistä, terveydestä, vapaudesta, ajasta, perheenjäsenistä, itsestäni. Elämäni muuttanut puukotus toimii elämän jakajana. Oli elämä ennen ja elämä jälkeen. Luovun entisestä itsestäni koko ajan, pala palalta.

Toisaalta koko tapahtuman kieltäminen varmasti auttoi siinä hetkessä, pystyi käsittelemään asioita pieninä palasina. Jälkikäteen ajattelen, että tuo kieltämisen defenssi, keino suojella omaa minää, on ollut varmasti yksi toipumista hidastava tekijä. Enkä varsinaisesi kieltänyt puukotusta, kielsin sen vaikutukset itseeni. Ei kukaan osaa määritellä omaa persoonaansa heti uudella tavalla. Helppo esimerkki on se, että jos vaihdat nimesi, menee hetki, että osaat sanoa sen omaksesi. Myös muut ihmiset tarvitsevat aikaa oppiakseen uuden nimen ja jotkut eivät koskaan sitä opi.

Olen jo aiemmin puhunut siitä, kuinka ystäviä häviää elämästäni. Toisaalta voin ajatella, ettei kunnollinen ystävä hylkää missään tilanteessa, joten ovatko ystävyyssuhteeni olleet lopulta surun arvoisia? Minulle psykologi sanoi vähän aikaa sitten, että minun pitäisi opetella suremaan sitä, mistä joudun luopumaan. Sen sijaan jatkan elämääni näennäisesti pystypäin. Siksi minua varmaan sanotaankin niin vahvaksi. Eihän kukaan halua olla vahvan vastakohta, heikko. Siltä minusta kuitenkin useimmiten tuntuu.

Pahimpina hetkinä jään sängyn pohjalle miettimään asioita, joista luovun. En pysty tällä hetkellä tekemään töitä, joten en saa selkeää osoitusta, että olisin jossain hyvä. Kun minulta kysytään, missä olen hyvä, en osaa vastata. Osaanhan minä kirjoittaa vaikka tätäkin tekstiä, mutta en silti pidä blogiani mitenkään erityisen hyvänä. 17 lukijaa tuntuu pieneltä määrältä, vaikka tiedän kyllä, että lukijoita on enemmän. Enkä todellakaan ole jaksanut nähdä blogin ulkoasun eteen vaivaa, mikä toisaalta voisi houkutella enemmän lukijoita. Tärkein on kuitenkin se, mitä minä yritän teksteilläni sanoa.

Harrastanhan minä liikuntaakin, mutta en voi sanoa siinäkään olevani mitenkään hyvä. Pelkkä aivovamma ei taida riittää paraurheiluun. En voi sanoa olevani hyvä ihmissuhteissa, tai oikeastaan missään. Voin olla keskinkertainen tai joskus jopa ihan ok, mutta mitään ansioita en saa. Jotkut sanovat minun olevan viherpeukalo, mutta en ole mitään verrattuna edesmenneeseen mummiini. Sitä paitsi minulla on helppoja kasveja ikkunalaudoillani.

Eiköhän kaikki ymmärrä, kun sanon terveyteni menneen. Haluaisin vain oppia nukkumaan edes yhtä hyvin kuin ennen vammaa. Sen lisäksi en voi sanoa olevani kovin vapaa. Joudun aina miettimään mitä voin tehdä ja mitä jaksan tai jaksanko. En voi tuosta noin vain pyytää viikkoa lomaa, koska kaikki terapiat ja kuntoutukset ovat minulle tarpeen. Jos en käy psykoterapiassa, menee minulta yöunet, kun alan illalla pohtimaan ongelmiani, joita en ole terapiassa käsitellyt. Ja jos jostain syystä olisin ajallisesti vapaa, estää olematon toimintakyky minua tekemästä mitään.

Tuntuu, että asioista luopuminen vain lisääntyy koko ajan, mitä enemmän tajuan mitä olen kieltänyt. Joskus toivoisin, että elämä jo jossain vaiheessa todella helpottuisi, eikä muuttuisi enää vaikeammaksi. Terveenä elämä oli niin helppoa ja huoletonta, enkä taida koskaan enää saada sellaista elämää.