Psykologin tutkimus

Kesällä sain psykiatrian poliklinikalta lähetteen psykologin tutkimukseen, jonka tarkoituksena oli selvittää työkykyä. Tutkimukseen siinä vaiheessa piti olla kolmen kuukauden jono, mutta odottaminen venyi viiteen kuukauteen ennen kuin tutkimus alkoi. Psykologi soitti minulle hyvissä ajoin ja sopi ajat kanssani. Järkytyin joksenkin, kun sovimme kuusi aikaa, joista jokainen kesti kaksi tuntia.

Ekalla kerralla odotin kovasti, että koska tutkimus varsinaisesti alkaisi. Psykologi tietenkin aluksi esitteli itsensä ja pyysi minua esittämään kysymyksiä, joihin toivoin saavani vastauksen tutkimuksen avulla. Ne kysymykset, jotka mieleeni tuli, olivat aivovamman ja psykiatristen sairauksien erottaminen ja se, miten voisin kuntoutua parhaiten. Ensimmäinen kerta menikin enemmän tai vähemmän puhumiseen, vaikka odotin enemmän.

Koska olin ollut hiljattain neuropsykologisissa tutkimuksissa, ei vastaavia tehtäviä enää tehty. Sen sijaan tehtäviin kuului kuvien täydentämistä, musteläiskätestit, paljon itsearviointikaavakkeita ja muun muassa ilmeiden tunnistamista. Tehtäviä tehdessä ei voinut yhtään aavistaa, mitä seuraavaksi on edessä. Osa testeistä jopa herätti itseänikin ihmetyttävän paljon turhautumista ja ärsytystä. En ainakaan heti jaksaisi uudestaan käydä tehtäviä läpi.

Viimeinen näistä kerroista oli yhteenvetokerta, jossa sain kuulla tehtävien tulokset. En tiedä mitä odotin vai odotinko oikein mitään. Monissa kohdissa kyllä tunnistin itseni, kuten siinä, että minun on vaikea ottaa kritiikkiä vastaan. Yllättävää oli, kun psykologi sanoi että usein samanlaiset ongelmat johtuvat siitä, kun lapsi ei ole saanut vanhemmiltaan riittävästi huomiota pienenä. Toisaalta tuo kuulostaa ymmärrettävältä. Isäni on aina ollut paljon poissa kotoa, jolloin äitini on pyörittänyt taloutta yksin ja samalla hoitanut minua ja veljeäni.

Ei sillä, että olisin koulukiusaamiseenkaan apua saanut. Näin aikuisena en haluaisi jättäää ketään yksin kiusaamisen kanssa. Kuitenkin ajat muuttuvat koko ajan. Siinä missä sata vuotta sitten ei tunnettu psykiatrisia sairauksia muuten kuin nimeämällä sairas ihminen hulluksi, ei silloin minun ala-asteen aikana taidettu ihan samalla tavalla ymmärtää, miten se voi vaikuttaa lapseen.

Yksin pärjääminen on lapsesta saakka ollut osa minua ja se näkyi tuloksissa. Psykologi sanoi, että avun tai edes tauon pyytäminen oli minusta silminnähden vastenmielistä. Ei siis mikään ihme, että en osaa nytkään myöntää, etten pärjää yksin. Toinen iso asia, joka jäi mieleen, on keskittymiskyky. Psykologi sanoi, että pystyn keskittymään korkeintaan 35 minuutin ajan, minkä vuoksi hän ei antaisi minulle ajolupaa. Kauhulla odotan tulevaa psykologin käyntiä ja sitä, saanko pitää ajokorttini. Jos ajokorttini viedään, kaventuu elämä vielä entisestään.

Lääkärin lähetteessä olleeseen kysymykseen löytyi selkeä vastaus. Tällä hetkellä olen täysin työkyvytön. On mahdollista, että siinä vaiheessa kun traumaperäinen stressihäiriö ja masennus helpottuvat, paranee myös keskittymiskyky niin paljon, että pystyn tekemään töitä. Se, että milloin voisin olla siinä pisteessä, että työnteko on mahdollista, ei ole millään tasolla ennustettavissa.