Juhlien aikana huomasin monesti vastaavani samoihin kysymyksiin uudelleen ja uudelleen. Kysymys on yksinkertainen: "milloin menen töihin?" Vaihtoehtona on myös kysyä minne aion mennä töihin tai milloin aloitan. Ikävää vaan, etten itsekään tiedä milloin työelämä kutsuu, kun en edelleenkään ole parantunut aivovammasta tutkinnon myötä.
Välillä olen ihan mielenkiinnosta katsellut työpaikkoja ja yksi osa-aikainen paikka oli vapaana naapurikunnassa. En edes halua katsella työpaikkoja, jotka ovat kokoaikaisia, sillä tiedän hyvin, etten sitä jaksaisi. Enkä edes pystyisi tekemään töitä näiden kaikkien kuntoutuksien ja terapioiden kanssa, en vain saa tunteja riittämään vuorokaudessa.
Sen sijaan se, että minulta jatkuvasti sukulaiset kyselevät työn perään, herättää tunteen, etteikö kukaan todella huomaa aivovammaani? Eikö kukaan lue blogiani ja saa sitä kautta tietää, kuinka vaikeaa minun on jaksaa edes kolmen viikon mittaista harjoittelujaksoa? Kirjoitan blogia, jotta ihmiset saisivat tietoa aivovammasta ja sen vaikutuksesta elämään konkreettisesti. En turhaan jaa linkkiä blogiini sukulaisille tai kenellekään muullekaan.
Olen kyllästynyt siihen, ettei kukaan tunnu ymmärtävän minua puhumisesta huolimatta. En turhaan aikatauluttanut juhlia kolmeen osaan, jotta saisin levättyä välissä. Minulla on tunne, etten jutellut kenenkään kanssa omissa valmistujaisissani, koska olin niin väsynyt. En jaksanut keskittyä vieraisiin omissa juhlissani. Minua harmittaa, että rakas vaarini tuli juhliini, enkä tiedä sanoinko hänelle mitään.
En voi sanoa olevani mitenkään onnellinen tästä tutkinnosta. Tämä ei ollut se tutkinto, jonka halusin. Tietenkin työtä tämäkin tutkinto vaati ja minun pitäisi olla tästäkin tyytyväinen. En kuitenkaan osaa olla, koska se tuntuisi siltä, kuin sanoisin aivovamman olevan ihan ok.
Onnea valmistumisen johdosta! Mitä tulevaisuus tuokaan tullessaan, niin tätä tutkintoa se ei vie pois.
VastaaPoistaMitä enemmän juttelee aivovamman saaneiden kanssa, niin sitä useammin käy ilmi, ettei työhön paluu välttämättä onnistu ollenkaan. Itsellänikin on nyt työkokeilut alkamassa oman tällini (2016) jälkeen. Miten käy, aika näyttää. Itse olen myös törmännyt samaan; ei ymmärretä miten niin en muka jaksa, kun ulospäin näytän samalta kuin ennenkin. Eihän sydänsairaudetkaan tai syöpäkään aina näy ulospäin. Miten voi ollakin niin vaikea uskoa arjen muuttumista?
Itsellehän tämä elämä kuitenkin eletään. Pakko vaan saada kiinni elämän myönteisistä asioista ohi työn.
Synkistä keleistä huolimatta valoa sinulle!
Kati
Kiitos! Kyllä välillä tekisi mieli olla näkyvästi sairas, ettei ihmiset luulisi terveeksi.
PoistaMinulle tuli mieleen, että ehkä sukulaiset kysyvät koska menet töihin ihan vain siksi, etteivät kehtaa kysyä koska olet työkuntoinen, tai oletko.
VastaaPoistaSairaudet ja vammat jotka eivät näy päällepäin on toisten ihmisten vaikea hahmottaa. Näytät hyvältä ja valmistuit koulusta, joten ei sinussa periaatteessa voi olla mitään vikaa.
Toisaalta se kysytään ihan vain siksi, kun niin vaan kuuluu valnistujaisissa kysyä, vaikkei oikein edes tarkoitettaisi sitä.
Mutta ymmärrän kyllä harmituksesi asiaa kohtaan. Siksi onkin tärkeää ja hyvä asia, että kirjoitat aivovammasta. Koska se ei välttämättä aina näy päällepäin.
Onnea valmistumisesta! Ehkä joku 1-2 vuoroa viikossa osa-aikainen työ voisi olla hyväkin asia. Saisi työkokemusta, mutta silti olisi aikaa levätä.
Kiitos :) Tuo 1 päivä viikossa voisi olla kyllä ihan toimiva juttu, kelpaisi! Saisi kuitenkin hyödyntää jotain osaamista ja ammattia.
Poista