Hei, mä oon edelleen sairas

Tämä syksy on ollut voinnin suhteen alamäkeä jo pitkään. Koulujutut eivät menneet ihan niin kuin olisin halunnut, mummin kuolema ja siihen liittyvät omat asiat ovat ymmärrettävästi vetäneet mieltä alas. On kuitenkin muita asioita, jotka rasittavat. Tuntuu, että olen koko ajan menossa johonkin, enkä koskaan saa levättyä. En tiedä mihin kaikki tunnit vuorokaudesta valuvat, kun en koskaan jaksa tehdä mitään.

Samalla kun painan tukka pitkällä harrastuksissa, joita riittää viidelle päivälle viikosta, käyn kolme kertaa viikossa psykoterapiassa, kerran viikossa toimintaterapiassa ja kaksi kertaa viikossa minulla on kotikuntoutus, yritän yhä totutella siihen, ettei minun tarvitsisi jaksaa näiden lisäksi mitään. Tai siis monen mielestä tarvitsisi.

Tajusin, etten käynyt viime viikolla kertaakaan kaupassa, koska en yksinkertaisesti jaksanut. Söin valmistujaisistani ylijääneitä ruokia ja mitä nyt pakkasesta löytyi. Onneksi koiralle sentään oli pakasteessa raakaruokaa, koska niiden loppuessa on pakko mennä kauppaan. Jo nyt kauhulla ajattelen, mitä tarvitsen kaupasta ja pitäisi suunnitella kauppalistaa, mutta en jaksaisi sitäkään aloittaa,

Sen aikaa kun olen kotona kaikesta juoksemisesta paikasta toiseen, makaan raatona sängyssä. En saa mitään aikaiseksi, ellei kotonani ole joku muu auttamassa. Kun ei ole mitään muuta syötävää, syön nutellaa purkista. Olen jaksanut kävellä koiran kanssa vain lyhyitä lenkkejä, vaikka koira ansaitsisi enemmän. Taikaa kun ei vesisade haittaa, vaikka minä jäisin siinä kohtaa mieluummin kotiin. Enää en ole moneen viikkoon jaksanut käyttää koirankakkapusseja, olen vain jättänyt koiran jätökset juuri siihen, mihin ne ovat jääneet. Vielä kesällä en koskaan tehnyt niin. Enää en edes välttämättä jaksa mennä 1,5 kilometrin matkoja kävellen vaan saatan valita auton vain siksi, koska en jaksa kävellä tai olen jo myöhässä aikataulusta. Ennen aivovammaa pyöräilin töihin jopa 20 asteen pakkasessa keskellä talvea 6 kilometriä, mutta nyt en todellakaan jaksaisi.

Hiuksia pitäisi pestä useammin kuin nyt jaksan. En saa aikaiseksi mentyä edes suihkuun, koska olen niin väsynyt. Päänahkani ei todellakaan arvosta viikon kestäviä pesuvälejä, mutta en vain pysty. Viimeiset pari viikkoa olen taas ottanut puhelimen suihkuun mukaan ja kuunnellut musiikkia, joka saa minut edes jollain tavalla motivoitumaan peseytymiseen. Vaikka liikuntaa olisi viisi kertaa viikossa, en jaksa mennä liikkumisen jälkeen suihkuun.

Kaikkien näiden haasteiden jälkeenkin saatan vaikuttaa terveeltä. Sain kuulla hiljattain eräältä sukulaiseltani kuinka olen terve ja minun pitäisi käyttäytyä sen mukaisesti. Yritin sanoa, että olen tunnesäätelyn osalta enemmän viiden vanha kuin todellinen oma ikäni, mutta minulle sanottiin, että koska olen aikuinen, minun pitää osata hillitä itseni. Siinä hetkessä olisin samalla halunnut huutaa ja itkeä samaan aikaan.

Silti, kaikesta huolimatta skarppaan. Vaikka blogi on ollut pystyssä jo vuoden, en ole vielä kokonaan sisäistänyt aivovammaa. Minulla on psyykkistä kieltämistä ja oiretiedostamattomuutta. Aivovamman lisäksi on myös ne psykiatrian puolen sairaudet; masennus, posttraumaattinen stressireaktio ja ahdistuneisuushäiriö. Välillä toivoisin, että aivovamma näkyisi enemmän. Yritän itse hyväksyä sitä, että olen lopun elämääni sairas ja vammainen, mutta se, että ympäristö käskee minun olla terve, ei helpota asiaa. Ehkä siinä vaiheessa jos ja toivottavasti kun, saan henkilökohtaisen avustajan, niin ympäristökin huomaa kuinka olen edelleen sairas.