Edellisessä postauksessa mainitsin mummini kuoleman. Se ei tullut yllätyksenä, mutta eihän kuolema ikinä hyvältä tunnu. Itse koin jopa helpottavana asiana olla läsnä mummini viimeisillä hetkillä, mutta olen tainnut siirtää oman suruni syrjään. Myös puukotuksen jälkeen meni pari kuukautta, ennen kuin aloin todella sisäistämään asian. Sekä henkilökunta että kaikki läheiset sanoivat minun käyttäytyneen äärimmäisen rauhallisesti. En edelleenkään usko itkupotkuraivarien apuun, mutta nytkään en näytä surua ulos.
Opinnotkaan eivät menneet niin kuin piti. Käytin 2,5 vuotta aikaa terveydenhoitajaksi opiskeluun, enkä saa molempia ammatteja. Sairaanhoitajaksi sentään valmistun kuun viimeinen päivä. Valmistumisen takia olenkin saanut todella paljon kyselyitä siitä, mihin aion mennä töihin. Ikävä vaan, ettei valmistuminen poistanut aivovammaa ja olenkin joutunut selittämään sitä, että en edelleenkään ole työkykyinen. Tuntuu kuin hakkaisin päätäni seinään selittäessäni yhä uudelleen ja uudelleen sitä, kuinka olen yhä vammainen, enkä tästä enää ikinä parane.
Samalla kaiken ohella yritän osallistua meidän aivovammaryhmän toimintaan. Järjestimme kypärätempauksen, jonka ideana oli lisätä aivovammatietoisuutta ja kannustaa pyöräilykypärän käyttöön. Olen saanut nimikkeen somevastaava ylipäätään koko ryhmälle, ei pelkästään tuolle tapahtumalle. Päässä pyörii paljon ajatuksia, enkä aina saa niistä kiinni. Ideana on kuitenkin Kanta-Hämeen alueella kasvattaa meidän ryhmää ja siitä tietoisuutta.
Olen huomannut taas, kuinka ihmissuhteeni vähenevät. Olen löytänyt uusia ihmissuhteita muista aivovammaisista, mutta haluaisin pitää vanhat kaverini tässä kaiken rinnalla. Parhaani yritän ja laitan viestiä, mutta en enää koe viestien olevan molemminpuolista.
Monien asioiden summana olen taas kokenut ahdistuneisuutta ja itkenyt enemmän viimeisen kolmen viikon aikana kuin edellisen 5 kuukauden aikana sitä ennen. En saanut henkilökohtaista avustajaa, jonka vuoksi olen joutunut venymään enemmän kuin mihin olisi oikeasti ollut jaksamista. Jossain vaiheessa tehdään hakemus uudestaan, jos vaikka uusilla lääkärinlausunnoilla onnistuisi paremmin.
Joka tapauksessa olo on huonompi kuin yli vuoteen ennen. Mietin myös sitä, että kuinka suuri osuus huonolle ololle on siitä, kun olen vähintään kerran viikossa unohtanut ottaa aamulääkkeen. Se on siis psyykelääke, jota olin jo itse jossain vaiheessa lopettamassa olon oltua pitkään hyvä. Nyt en enää uskaltaisi lopettaa. Kaikesta huolimatta silti yritän hymyillä. En tiedä minkä stigman takia en halua huonon olon näkyä.
Toivon, että sinulla on keskustelukontakti johonkin. Terapia tai vaikka terveyskeskuksen matalan kynnyksen palvelu? Ei kaikkia taakkoja ole tarkoitettu yksin kannettaviksi.
VastaaPoistaOletko muistanut olla itsellesi myötätuntoinen? Helpompi on vaatia itseään jaksamaan ja pärjäämään kuin myöntää, että nytpä iski sellainen suo eteen, jota en pystykään ylittämään. En ainakaan yksin ja kerralla. Ajan kanssa ja muiden avulla kylläkin! Suru ottaa aikansa, eka vuodenkierto on kokolailla mentävä läpi, että ehtii tottua rakkaan ihmisen poismenoon. Eka vuosi on täynnä ekoja kertoja ilman häntä; mitä hän sanoisi, mitä tekisi, miten tämä juhla/vuodenaika/tapahtuma olisi koskettanut häntä.
Teillä on ollut ihanan positiivinen kampanja pyöräilykypärien käytöstä, ehkäpä siitä saa ottaa mallia tänne toiselle puolelle Suomen maatakin? Kati
Joo, mulla on kolme kertaa viikossa psykoterapia. Kyllä silti välillä tuntuu että se on liikaa ja välillä että se on liian vähän.
PoistaEhdottomasti saa matkia ja tehdä saman kamppanja!
Hei!
VastaaPoistaLuin blogisi melkein kokonaan, kauheita olet joutunut kokemaan mutta hienoa että olet valmistumassa sairaanhoitajaksi, työhön menosta ei sinun kannata ottaa stressiä, koska sairaanhoitajatkin voivat työskennellä erilaisissa järjestöissä, Spr:llä tai muualla. Tai vaihtoehtoisesti voit kouluttautua johonkin erikoissosaajaksi, esimerkiksi diabeteshoitajaksi jolloin työaikakin olisi pääsääntöisesti päivätyötä.
Haluaisin kysellä, kun kerroit että et välttämättä osaa aivovamman vuoksi tulkita ihmisten eleitä/ilmeitä, mietinkin johtuisiko tästä kaverisuhteiden vähentyminen?
Muutoin haluan toivottaa sinulle oikein mukavaa talven odotusta ja tsemppiä muutoinkin tulevaan! :-)
Itse vain odottelen lähinnä tietoa siitä, kuinka paljon töitä olisi järkevää tehdä tämän aivovamman kanssa. En pysty enää vuorotyöhön, enkä edes kokonaisiin päiviin, joten en odota hetkeen edes töihin menoa. Lisäksi sairaslomaan tulee vielä jatkoa.
PoistaEn ole ajatellutkaan, että ihmisen lukutaidon puute vaikuttaisi kaverisuhteisiin, mutta nyt se kuulostaa kovin mahdolliselta.
Kiitos tsempeistä ja kivaa loppusyksyä sinne :)