Mitä tapahtuu vuodessa?

Kukaan ei varmaan ole unohtanut vallitsevaa tilannetta ja voinut välttyä koronan seuraamuksilta. Monilla terveillä ihmisillä on helposti jäänyt monia asioita tekemättä. Baarit ovat olleet suljettuina, lomautuksia, irtisanomisia, peruuntuneita reissuja. Mitä korona on tuonut ihmiselle, joka on kotona muutenkin suurimmaksi osaksi?

Psykoterapia oli keväällä 2020 muutaman kuukauden etäyhteyksien avulla järjestetty, mutta muuten se on pyörinyt normaalisti kolme kertaa viikossa. Joulukuussa Kela myönsi minulle neuropsykologista kuntoutusta ja kotona tapahtuvaa toimintaterapiaa. Toistaiseksi nämä ovat myös toteutuneet normaalisti. Neuropsykologinen kuntoutus on tosin Tampereella, jonne sitten matkustan kotoa käsin. Tosin nyt sain Kelan matkakorvausten 300 euron omavastuuosuuden täyteen, joten voisin periaatteessa taittaa matkan taksilla ilman, että maksaisin kyydistä euroakaan. Olen edelleen kuntoutustuella, joka ennen tunnettiin nimellä määräaikainen eläke. Tällä kertaa sain päätöksen kahdeksi vuodeksi edellisten yhden vuoden päätösten sijaan.

Henkilökohtainen avustaja on myös pysynyt samana ja minulla onkin ollut sama ihana avustaja jo viime vuoden alusta lähtien. Kun viettää noin 50 tuntia kuukaudesta saman ihmisen kanssa, alkaa jo ymmärtää monesti ilman sanoja toisen tarkoitusta. Viime keväänä avustajan työnantaja velvoitti maskin käyttöön, mutta siitäkin on jo luovuttu.

Vapaa-ajalla sen sijaan on tapahtunut eniten. Yllä olevat asiat siis itse lasken "arjeksi". Kuntotukset ja avustaja ovat minun työtäni, minun pakollisia menoja. Liikuntaharrastukset ovat olleet tauolla joulukuusta asti, jonka vuoksi olen lähinnä siirtynyt tekemään treenejä YouTubesta. Koska minulla ei riitä mielikuvitusta tekemään itselleni treeniohjelmaa enkä jaksa tehdä samaa treeniä kahta kertaa pidempään putkeen, on ollut kiva löytää kotitreeneihin erilaisia vaihtoehtoja.

Samalla kun aloin liikkua entistä enemmän kesän lopulla, aloin myös kiinnittämään enemmän huomiota ruokailuun. Jossain vaiheessa ongelmana ollut herkkuhimo alkoi vähentyä, vaikka mitään herkuttelua en olekaan lopettanut. Pitkään uskoin, etten voisi ikinä aivovamman takia ottaa itseäni niskasta kiinni ja alkaa syömäään paremmin. Toki aivovamman takia näläntunne on osittain poissa, minkä vuoksi syöminen ei ole aina niin tasaista, mutta parempaan suuntaan olen mennyt. 

Paikallisen aivovammaryhmän kanssa perustimme paikallisen aivovammayhdistyksen. Tässä yhdistyksessä olen ollut vastuuhenkilönä ja mikäli vallitseva tilanne sallii, on meillä tarkoituksena järjestää tapahtumia ja tiedottaa aivovammoista enemmänkin. Minut myös hyväksyttiin Aivovammaliiton järjestämään vertaistuen peruskoulutukseen. Vuoden aikana olen ollut mukana Tee kypärätemppu -hankkeen toiminnassa ja olen Fucking aivovammanen! -podcastissa vierailemassa. Myös tulevalla Elossa24h-kaudella esiinnyn. Korona on siis vaikuttanut näihin asioihin, mutta ei estänyt kokonaan.

Aivovamman oireita muistan yhden uuden ilmaantuneen ja se on migreeni. Migreeni puhkesi keväällä ja kohtauksia on ollut lähinnä normaalia suuremman rasituksen myötä. Migreenin lisäksi olen tunnistanut kuormitusta päänsäryn avulla. Kuormitan itseäni yhä helposti ja kipu onkin ainoa keino, joka saa minut pysähtymään. Syksyllä 2019 leikattu polvi on myös vaihtelevasti kipuillut ja sitä on tutkittu. Polven kipu ei onneksi estä kävelemistä, mutta kipu ei silti kuulu normaaliin eturistisideleikkauksen jälkioireisiin. Bruksismiin, eli hampaiden yhteenpuremiseen tai narskutteluun sain syksyllä avuksi purentakiskon, joka onneksi on helpottanut oloa. Aluksi oli mahdotonta ajatella, että kiskoa pitäisi oikeasti joka yö, mutta nykyään se tuntuu jo normaalilta.

Jo jonkin aikaa pohdin asianajajani panostusta työhönsä ja pitkään jatkuneen jahkailun ja psykoterapeuttini painostuksesta tein lopulta päätöksen vaihtaa juristia. Alussa käydyissä oikeudenkäynneissä oli kyse rikoksen selvittämisestä ja tilapäisen haitan arvioinnista. Näin melkein viiden vuoden jälkeen on vihdoin mahdollista todeta, että mitkä vammat ja haitat ovat jääneet pysyviksi. Sen lisäksi minun kohdaltani ei ole vielä vaadittu korvauksia ansionmenetyksestä. Näiden asioiden hoitaminen ei oikein onnistu ilman asianajajaa ja koska edellinen juristi ei enää vastannut yhteydenottoihini edes kuukauden viiveellä, oli aika tehdä päätös.

Nyt vain jännitellään miten korona kehittyy. Mietin, saanko hyödyntää kesälle varatut liput Apulannan keikalle ja saako jossain kohtaa tavata sukulaisia ilman huonoa omaatuntoa. Minä, joka voin huonosti laivassa, jopa vähän haaveilen reissua Tallinnaan tai Tukholmaan. Myönnän, alkaa olla jo pieni väsymys tähän kaikkeen. Näistä viidestä vuodesta vammaisena jo yksi kokonainen vuosi on ollut koronaa.

Saako vammaisen jättää?

Olen siinä mielessä onnellinen, että puukotuksen jälkeen kaikki seurustelukumppanini ovat nähneet minut vain vammaisena. Itse olen ehkä vertaillut itseäni terveeseen, mutta kumppanini ovat nähneet minut vain yhdenlaisena. Heille olen ollut vain Anne, sairauksineen toki. 

Elo ja seurustelu aivovammaisen kanssa ei kuitenkaan ole kaikista helpointa. En ole koskaan yrittänyt salata sairauksiani. Masennus jo yksin voi olla kumppanille vaikeaa, saati sitten kun siihen lisätään aivovamma, posttraumaattinen stressihäiriö ja ahdistuneisuushäiriö. Kun minulla on hyvä kausi, voi seurustelu olla kivaakin. En käy töissä, eli en ole solmittuna normaaliin sairaanhoitajan kolmivuorotyöhön.

Mutta olenhan minä välillä ihan sairaan raskas. Väsyneenä tekee mieli heitellä lautasia seinään, välillä aivot ovat niin tiltissä, että silmätkin seisoo päässä. Epämukavuusalueella oleminen saa minut kiukkuiseksi. Voin unohtaa jotain tärkeitäkin asioita.

En jaksa, en pysty, en kykene. 

Mutta jos valitsee minut kumppaniksi, pitääkö vierellä pysyä kuitenkin? Puhuinhan seurustelukumppaneista, eli olen seurustellut useamman kuin yhden kerran tässä 4,5 vuoden aikana. 

Vammaisuus ja sairaudet eivät erityisesti innosta minua itseäkään. En silti pääse niistä eroon. Seurustelukumppanin ei kuitenkaan ole pakko valita niitä, eikä edes minua. Rehellisesti sanottuna kyllä on satuttanut, kun parisuhteen toinen osapuoli kipuilee sen kanssa, että hyväksyykö minut sairauksieni kanssa. 

Jos olisin vammautunut muulla tavalla ja seurustelukumppanini olisi pitänyt opetella minut uudenlaisena, olisi sekin vaikeaa. Aivovamma muuttaa monella tavalla ihmistä ja jopa persoona saattaa muuttua hyvin erilaiseksi. Onko silloin velvoitettu rakastamaan muuttunutta ihmistä?

Parisuhde kanssani sisältää kolmannen persoonan. Kutsumattoman vieraan. En halua, että tuo vieras saa parhaan paikan kotoani. Aivovamma ei poistu piilottamalla, mutta ei se ansaitse tilaa minun ohitseni.

Kaksi palapeliä

Elämäni on kuin kaksi palapeliä, kuvainnollisesti tietenkin. On se palapeli, jota minä elän ja sitten se, jota haluaisin elää. Toiveitteni palapelin palat ovat hukassa ja saavuttamattomissa. Vaikka kuinka otan siitä huonosta palapelistä paloja, en saa sopimaan niitä. Se toinen, huonompi palapeli, on taas mahdollista kasata, mutta en halua.

Elämä ei mennytkään kuin toivoin. Jouduin hautaamaan käytännössä kaikki haaveeni, jotka olin elämälle asettanut. Nyt elän välitilassa, jossa näen entisen elämän haaveet, mutta en saavuta niitä, mutta en ole valmis irrottamaan otettani. En halua sopeutua siihen elämään, jota minulle tarjotaan.

Tällä hetkellä elämä koostuu suorittamisesta. Teen kotitöitä, käyn kaupassa, hoidan koiraa, käyn terapiassa ja muissa terveyteen liittyvissä toimipisteissä. Mietin jatkuvasti, että mitä huomenna syödään, eikä elämä oikeastaan tuota iloa. Elämä itsessään on uomiinsa tipahtanut oravanpyörä, jossa onneksi satunnaisesti pyörähtää joku ystävä tai iloitsen hetkellisesti jostain pienestä asiasta.

Pohjimmiltaan en edes tiedä mitä haluan. Ei ole mitään, minkä voisin aivovammaisena ja mielenterveyspotilaana saavuttaa. Jollain tavalla haaveilen perheestä, mutta en halua olla yksinhuoltaja, joten itsellinen perheen perustaminen ei sovi. Perhe on siis saavutettavissa, mutta ei yksin. Eikä perhe vastaa kysymykseen "mitä minä haluan?" vaan se vastaa kysymykseen "mitä me haluamme?" Perhe ei ole minulle yksinään saavutettavissa, joten en osaa ajatella sitä vain minun elämän suurimmaksi haaveeksi.

On asioita, joista pidän, kuten liikunta, kasvit, neulominen ja leipominen, mutta mikään niistä ei ole elämän suurin haave. En haaveile kukkakaupan tai leipomon perustamisesta, en siitä, että kouluttaudun personal traineriksi tai että edes itse treenaisin itseni johonkin bikini fitness kuntoon.

Elämän suurin haave voisi olla oma hyvinvointi ja sen saavuttaminen. Kuitenkin sisälläni on edelleen patoumia, jotka johtuvat kaikesta kokemastani, koulukiusaamista, väkivaltaisesta parisuhteesta ja kokemastani väkivallasta ja kaikesta muista ikävistä asioista, jotka olen kokenut. En ole valmis luopumaan siitä palapelistä, jota rakensin ennen, kuin jouduin puulotetuksi ja sain aivovamman.

Kuinka vaikeaa onkaan luopua suurimmasta osasta itseään. Kuinka vaikeaa on rakentaa uutta minuutta, jota horjuttaa masennus ja vaikeus hyväksyä itsensä. Juuri nyt tuntuu, ettei elämä ole elämisen arvoista. Jos tämä jatkuva suorittaminen on se, jota elämäksi kutsutaan, toivoisin, että olisin kuollut. Toivoisin, ettei minun tarvitsisi jatkuvasti selitellä, etten ole terve, vaikka päällisin puolin siltä näytänkin. Haluaisin ihan luvan kanssa olla sitä mitä olen ilman, että minun pitää vielä koko maailmalle näyttää, että pärjään.

Pärjäänhän minä. Ei se helppoa ole, mutta minä pärjään. En ole itsetuhoisuudesta huolimatta vahingoittanut itseäni kertaakaan, vaikka sillalta alas hyppääminen olisi helpoin ratkaisu. Ihan sama miltä minusta tuntuu, kunhan vain oravanpyörä pyörii ja näennäisesti suoriudun, kaikki on hyvin. Paitsi minulla.

Bruksismi ja 1,5 tuntia lääkärin vastaanotolla

Kotikuntouksessa työntekijä kysyi minulta, milloin olen viimeksi tavannut psykiatriani. Syyskuussa oli edellinen kerta, jossa aika loppui kesken ennen kuin kaikki asiat oli saatu puhuttua läpi. Sen jälkeen tosiaan mielialalääke piti vaihtaa, mutta se jäi. Niin jäi lääkkeetkin. Kuten sanottu, olo alkoi sitten huononemaan pikkuhiljaa. Tämän vuoksi kotikuntouksessa päätettiin pyytää uutta aikaa ja se oli tänään.

Lääkityksen suhteen päädyttiin aloittamaan Venlafaxin, joka on SNRI-lääke, eli se kuuluu serotoniinin ja noradrenaliinin takaisinoton estäjiin. Toisin sanoen toimii aivojen välittäjäaineiden kautta. Haittavaikutuksena saattaa vaan olla ahdistuneisuuden paheneminen, bruksismin pahentuminen ja lisälyöntien lisääntyminen. Niin, se bruksismi. 

Bruksismi on tahatonta hampaiden puremista yhteen ja/tai hampaiden narskuttelua. Minulla tuo hampaiden yhteen pureminen on oire, johon olen havahtunut tässä viimeisen 1,5 kuukauden aikana. Sehän pahenee stressin myötä ja käyttämäni lääke Medikinet saattaa aiheuttaa sitä. Osittain siitä syystä päänsärkyä on ollut lisääntyneessä määrin. Osittain päänsärky johtuu myös kuormituksesta. Päänsärky yrittää viestittää siitä, että pitäisi levätä, mutta enhän minä sitä taitoa hallitse.

Todettiin myös lääkärin kanssa, ettei minulta ole otettu verikokeita sairaalassa olon jälkeen, eli melkein neljään vuoteen. Tiedetään, että on asioita, jotka vaikuttavat väsymykseen, kuten kilpirauhasen sairaudet, vitamiinipuutokset ja raudanpuute. Kaikki väsymys ei välttämättä johdu aivovammasta, mutta eipä niitä ole testattu. Nyt pitäisi jaksaa raahautua labraan tarpeeksi ajoissa. Aamuherätykset ja ennen 10 otettavat kokeet eivät houkuta. 

Yhtenä asiana oli avustajapalvelun toiminta. Edelleenkään en saa kaikkia tunteja, jotka minulle olisi mahdollista, joten jotain apua vaaditaan. Sain suosituksen siivouspalvelusta, jotta aina avustajan kanssa ei tarvitsisi olla huolehtimassa kodin hoitamisesta. Saa nähdä saadaanko tämä toimimaan ja jos saadaan, niin millä aikataululla. Ajatuksena siivouspalvelu on kiva, mutta samalla mietityttää. Vieraan ihmisen päästäminen omaan kotiin tuntuu hieman kiusalliselta, varsinkin kun harvoin sitä kotiaan siivoaa siivoojaa varten. Mutta olisihan se helpottavaa. 

1,5 tunnin aikana ehdittiin myös miettiä sitä paljon pyöriteltyä ajatusta nepsykuntoutuksesta. Se, että miten mahdollisesti kesällä tuleva kuntoutus toteutetaan ja missä se olisi. Tästä ollaan yhteydessä neurologian puolelle ja taas odotellaan vastausta. 

Vaikka moneen kysymykseen sai vastauksen, tuli varmaan yhtä monta mieleen. Taloudelliseen tilanteeseen ei vieläkään tule radikaalia muutosta. Jos nepsykuntoutus toteutuu Kelan harkinnanvaraisena kuntoutuksena, tarkoittaa se varsin suuria laskuja. Jos taas se menee vaativana lääkinnällisenä kuntoutuksena, kuten psykoterapia, en saa omavastuuosuuksia ollenkaan. Tiedän kyllä, että saan kaikki maksut takaisin Valtionkonttorista, mutta siinä menee noin 1,5 vuotta. Jos kuntoutus tulee sairaalan toteuttamana, käyntimaksut ovat taas jotain. Oletettavasti ei ilmaista, mutta huomattavasti halvemmat kuin yksityisellä. 

Kuulumiset (ja kuinka ihana arki onkaan)

Skippasin koko joulukuun blogin kanssa. Minä, joka intohimoisesti luen muiden blogeja, jätin välistä aika monet joulukalenteripostaukset. Ei vaan kiinnostanut millaisilla joulukoristeilla joku kuusensa koristelee. Eikä oikeastaan kiinnostanut mikään muukaan.

Syyskuussa sattuneen polven tapaturman jälkeen liikunta jäi käytännössä kokonaan. Yhdistetään tähän vielä se, että mielialalääkitykseni loppui seinään, koska en saanut lääkäriä kiinni uuden lääkityksen kokeilun vuoksi. Joten en saanut uutta lääkitystä ja lähes lääkkeen veroisena ollut liikunta loppui myös seinään. Syöminen kuitenkin jatkui. Siinä kohtaa kun rakas läheinen ihminen sanoo suoraan, että olet lihonut, loppui sekin motivaatio pitää huolta itsestään. Pelihän oli jo menetetty

Masennus ja väsymys painoivat päälle. Marraskuun lopussa myös avustajani vaihtoi työpaikkaa ja olin koko joulukuun ilman avustajaa. Takana oli kuitenkin muutto uuteen kotiin, jossa paikat olivat hyvin levällään. Kotona oleminenkin ahdisti. En löytänyt mitään, enkä jaksanut yrittää laittaa tavaroita paikoilleen. Edelleen asunnosta puuttuu ne listat, jonka vuoksi olohuoneen nurkassa nököttää kasa pahvilaatikoita, joita ei kannata purkaa, ennenkuin listat ovat paikallaan ja painavia huonekaluja ei tarvitse siirtää.

Tuli taas ajatukset kuolemasta ja siitä, kuinka helppo ratkaisu se minulle olisi. On edelleen vaikeaa hyväksyä elämää vammaisena ja sairaana. En minä tätä elämää halunnut tai valinnut. Ahdistus, paha olo ja oma peilikuva muuttuneena olivat psyykkeelle paljon. Toivoin usein, että pääsisin jo pois. Makasin sängyssä, enkä poistunut kotoa, vaikka kuinka sitä houkuteltiin.

Lopulta alkoi taas arki. Tuo kamala asia, koska olisin halunnut rentouttavan loman. Sitä se ei kylläkään ollut. Tuli uusi avustaja, jonka kanssa jo muutaman kerran jälkeen löysi liikunnasta iloa. Psykoterapia, jonka hyödyllisyyttä en aina ymmärtänyt, jatkui. Taas oli joku sanomassa, että on ihan ok tuntea niitä tunteita, jotka minulla olivat joulun ajan käyneet mielessä. Kamala ja raskas terapia, jossa revitään auki haavoja, jotka haluaisi jo unohtaa. Mutta eihän se niin mene. Mitä enemmän hautaan ajatuksia, sitä voimakkaammin ne iskevät takaisin.

En edelleenkään ole parantunut masennuksesta tai ahdistuneisuushäiriöstä aivovammasta puhumattakaan. Toisinaan vaan löytyy toivon pilkahduksia. Vihaamani talvi on jo puolivälissä, jos laskee ajan kalenterikuukausista. Pidän enemmän tuosta vesisateesta, kuin 10 sentin lumesta ja pakkasesta. Asuntokaan ei ole tässä mihinkään valmistunut, eikä sirkkeli eteisessä edelleenkään miellytä silmää.

Perjantaina on aika psykiatrille, jossa toivottavasti saan lääkityksen kuntoon. Samalla pitäisi saada lausuntoa hoitotukea varten. En muistanut, että se on vuosittain uusittava homma. Samalla on täytetty matkakorvaushakemuksia ja lähetetty vähintään sata liitettä Kelaan. Eikä ollut yllätys, että psykiatrin kirjoittama hakemus pysyvästä eläkkeestä hylättiin. Syynä oli kuntoutuksen (eli psykoterapian) jatkuminen. Välillä tuntuu, ettei näitä traumoja saa koko ihmisiän aikana käsiteltyä, joten luultavasti eläkettäkin saa odottaa hetken.

Vaikka uusi avustaja on mukava ja sopivan määrätietoinen, ei avustajatunnit kuitenkaan toteudu vaaditulla tavalla. Joulukuussa olin palaverissa vammaispalvelun kanssa ja pyysin uutta firmaa, josta avustajapalvelu on ostettu. Pyyntöäni ei toteutettu, koska kyseinen yritys on voittanut kilpailutuksen. Sain sentään jatkoa kuljetuspalvelulle, jonka käyttöaste on ollut surullisen matala. Olematon itse asiassa, koska mielestäni sen omavastuuosuus on turhan korkea suhteessa matkan pituuteen.

Marraskuu (lopu jo, kiitos)

Marraskuu alkoi positiivisissa merkeissä, sillä kirjoitin nimeni pankin lappusiin ja sain tilalle asunto-osakkeen. Välittäjän kahvien jälkeen innoissani menin asunnolle, irroitin yhden seinällä olleen kiinteän hyllykokonaisuuden ja sen alta paljastui kolo. Asunnossa oli maalatut lasikuitutapetit, mutta sen ruokailuhuoneen seinällä olleen hyllyn takaa paljastui alempi tapettikerros. Koska lasikuitutapetti lähti kivasti irti, revin sitä.

Kun tapetti lähti yhdeltä seinältä, olihan se pakko jatkaa muuallekin. Myös eteisessä, makuuhuoneessa ja olohuoneessa oli tuo sama tapetti ja kaikki lähti. Osittain lähti kaikki muutkin kerrokset, mitä vain seinään oli laitettu. Pohjalta paljastui kiviseinä (ei tosin tullut kovin yllätyksenä, jos yhtään muisti koputella seiniä) ja kyseinen materiaali oli aika kuoppaista ja monien naulojen ja proppujen alta paljastui vielä isompia kuoppia. Lyhyesti sanottuna hommaa oli yhdelle aivovammaiselle liikaa. Kun kaikki seinäpinnan päältä lähtevä materiaali oli poistettu, alkoi hionta. Sitten onneksi tulikin jo remonttimiehet paikalle tasoittamaan seiniä.

Samalla minä lähdin Aivovammaliiton sopeutumisvalmennuskurssille. Kaiken remontin ja pakkaamisen keskellä ajattelin sen olevan vähän loman kaltainen kokemus. Ei ollut. Lomaa toi se, että ruoka ilmestyi valmiina linjastolle ja sitä sai ihan itse ottaa niin paljon tai vähän kuin halusi. Koirakaan ei ollut mukana, joten ei ollut mahdollista huolehtia kenestäkään muusta kuin itsestään. Viikko sisälsi paljon vertaistukea, kolme pipoa ja yhdet lapaset, enemmän liikuntaa kuin moneen viikkoon ja jopa jotain hyödyllistäkin uutta tietoa. Toki vähemmän kuin oletin, sillä luulin olevani ennemminkin kuntoutuksessa, mutta sopeutumisvalmennuskurssi olikin enemmän vain sitä vertaistukea. Kurssilla tuli myös koettua yksi ahdistuskohtaus, sillä yksi ihminen puhui samaa murretta, kuin minut pahoinpidellyt exäni.

Sain myös nuhteet fysioterapeutilta, sillä olin laiminlyönyt harjoitteitani. Syyskuussa leikattu eturistiside ei ole ollut helpoin kumppani ja olen kaivannut minulle normaalimman liikunnan pariin. Kuitenkin juosta saan todennäköisesti vasta helmikuussa, joten nyt minun pitäisi vaan keskittyä tekemään fysioterapeutin antamia harjoitteita.

Marraskuussa kävin myös kylpylässä sekä yhden opiskelijakaverini tupareissa. Ihastuin heidän omakotitaloon ja jäin miettimään sen hyötyjä ja plussia verrattuna omaan kerrostalokaksiooni. Tässä kuussa olen asioinut harvinaisen monta kertaa Kodin Terrassa ja miettinyt monta kertaa, kuinka en ole ostanut sieltä yhtäkään kasvia vaan sitäkin enemmän remonttitarvikkeita. Toisaalta löysin siroliuska-aralian 1,45 eurolla, joten ehkä kasvihulluus on ollut kohtuullista näin muuttoa ajatellen. Hullutusta oli käydä muuttoviikolla katsomassa Ismo Leikolaa, mutta saipahan pari tuntia aikaa nauramiselle, eikä ollut tilaa murehtia kaikkea.

Tämän kuukauden aikana olen tajunnut myös, etten ole parantunut masennuksesta. Olen pitkään jo kokenut, että olen jäänyt aivovamman suhteen todella vähälle hoidolle ja huomiolle, mutta masennuksen ajattelin helpottaneen. Toisaalta kaikki viikonloput remonttia tehden ja viikot muuten vain ohjelmaa täynnä ovat tuoneet rajat vastaan. Kirjoittaminen tai mikään muukaan ei ole edes käynyt mielessä. Olen vain istunut sohvan nurkassa ja kutonut ties mitä tarkoituksena saada edes jotain tehdyksi.

Aloin itkeä saunassa, kun sain vettä mukista, joka on ollut minulla töissä käytössä. Tajusin, etten tarvitse enää sitä mukia. En tarvitse enää työvaatteita tai ammattikirjallisuuttani. Kunhan lopulta kaikki muuttolaatikot ovat uudessa asunnossa ja alan lajitella tavaroita loogisemmin, laitan kaikki töistä muistuttavat tavarat samaan laatikkoon ja varastoon. Vuosi sitten lokakuussa valmistuin sairaanhoitajaksi ja koko vuoden aikana en ole pystynyt töihin. On ehkä aika sulkea se ovi lopullisesti. En tarvitse niitä tavaroita, mutta vielä en ole valmis niistä luopumaan. En siis tarvitse niitä asuntooni muistuttamaan tästäkin epäonnistumisesta, joten varasto on hyvä paikka.

Jos tästä vielä joskus selviää ja pääsee uuteen asuntoon hengissä, niin tutut voivat pistää mieleen että otan mieluummin tuparilahjaksi suolan sijaan kasveja, leipä käy kuitenkin. Kasvilistalta puuttuu muun muassa anopinhammas. Muut listalla olleet olen jo unohtanut.

Kun et kuulu joukkoon

Päädyin viikonloppuna syntymäpäiväjuhliin, joista en tuntenut kuin seuralaiseni. En edes päivänsankaria. Pitää sen verran paljastaa, että kyseessä oli ihan aikuinen ihminen, itse asiassa hän täytti 25. Ei siis mitkään lasten synttärit. Sellaisista tulisi varmasti hyvin erilainen postaus.

Olen tainnut mainita täällä jo aiemmin, etten käytä alkoholia. En ikinä enkä missään muodossa. Kyseessä on siis isäni alkoholismin vastareaktio. Eikä meidän suvussa edes kukaan puhu asiasta ääneen, ehkä nyt sitten ne sukulaiset, jotka lukevat blogiani, saavat ensimmäistä kertaa kuulla asiasta. Isäni alkoholismi on meidän perheessäkin tabu. En vain jaksa ylläpitää tätä puhumattomuuden kulttuuria yllä enää. Ihan sama mitä minusta tai isäni sairaudesta ajatellaan. Mutta takaisin asiaan. Koska en käytä alkoholia, ei minua ole juuri ikinä kutsuttu mihinkään illanistujaisiin tai syntymäpäiville. En koskaan mennyt edes abiristeilylle, koska en olisi jaksanut katsella sitä humalaisten ihmisten määrää.

Kun kyseessä on tavallisten aikuisten ja vieläpä opiskelevien ihmisten juhla, voidaan varmaan jo päätellä, ettei kyseessä ollut vain kakkukahvit ja kolmelta iltapäivällä päättyvä tilaisuus. Tarjolla oli viiniä ja boolia. Minulla oli limpparia, tosin onneksi ihan vain lasissa. En kiinnittänyt lasin kanssa huomiota. Kukaan ei edes tarjoutunut täyttämään lasiani, vaikka polven ortoosin vuoksi olisin voinut jopa saadakin erityistä palvelua. Ihan hyvä, sillä en olisi jaksanut avautua alkoholin käyttämättömyydestä.

Pahempaa kuitenkin oli meteli. Iso määrä ihmisiä kaksiossa ja vielä taustalla soiva musiikki. Jossain kohtaa istuin tuntemattoman viereen ja kävimme alle viiden minuutin keskustelun. En saanut selvää toisen puheesta. Jouduin puolet ajasta arvaamaan hänen sanojaan ja väärinhän se meni. Hävetti edes yrittää puhua. Jatkuva hälinä teki puhumisesta täysin mahdotonta. Suurimman osan ajasta istuimme seuralaiseni kanssa kaksion makuuhuoneessa, jossa samalla oli karaokelaitteet. Oli helpompaa olla siellä, kun kaikki olivat vain hiljaa paitsi laulaja(t).

Jossain vaiheessa seuralaiseni ystävä tuli kysymään, että miksi me vain "angstaamme " makuuhuoneessa emmekä vietä aikaa siellä, missä suurin osa ihmisistä oli. Selitin jotain ääniyliherkkyydestä. En jaksanut pilata kenenkään iltaa alkamalla selittämään mistä aivovammani on tullut ja miten se vaikuttaa. Oli lähes paniikinomainen hetki, kun yritin antaa rehellisen vastauksen kertomatta mitään oleellista ja samalla antaa vastaus, johon ei tule jatkokysymyksiä.

Tuon kommentin jälkeen tajusin sen. Minulla ei ole kivaa. En kuulu joukkoon. Mieluummin olisin ollut kotisohvalla viltin alla ja katsonut jotain hömppäsarjaa kuin esittämässä, että olen samanlainen kuin kaikki muutkin. Ei minua haittaa tavata uusia ihmisiä. Olisin vain tarvinnut sen hyvin erilaiseen ympäristöön. Ympäristöön, jossa tarkkaavaisuuteni ei hajoa kuin raaka kananmuna tippuessaan kaakelilattialle.

Ymmärryksen hetkellä olin lähellä alkaa itkeä. Eihän nyt yleensä juhlat ole syy itkeä, mutta toki minulla on myös riittävästi huonoja muistoja jo omista syntymäpäivistä ja muut juhlapyhät ovat menettäneet kaiken hohtonsa isäni kännäämisen takia. Tajusin myös, etten anna juurikaan seuralaiselleni mahdollisuutta nauttia juhlista. Päässäni pyöri ajatukset siitä, että olenko kohtuuton ja pilaanko toisenkin illan kokonaan. Pystyisinkö ikinä nauttimaan toisten juhlista?

Lähtiessä käytiin isäntäparin kanssa vielä keskustelua, jossa kehotettiin ensi vuonna sitten juhlimaan alkoholin kanssa. En voinut olla hiljaa. Sanoin, etten juo koskaan. Ihan sama vaikka seuralaiseni olisi kuski. Tai vaikka en enää vuoden päästä söisikään lääkkeitä, joiden kanssa alkoholia ei saisi nauttia. Päälle vielä yleiset fraasit, kuten tervetuloa vain meillekin käymään yms. Yleensä en edes usko, että kukaan tulee.

Lopputuloksena oli taas märkä rätti naamaan ja muistutus siitä, että juhliin meneminen ei ole hyvä idea. Tai ainakaan en niissä nauti olostani, vaikka niin kuvittelisin etukäteen. En pidä siitä, etten ole kutsuttu, mutta ehkä jatkossa vaan olen onnellinen, jos minun ei ole pakko mennä mihinkään juhliin. Toki lasten synttärit tai muut juhlat ovat ihan eri asia. Lasten kanssa sentään tulen toimeen ja koen jopa oloni hyväksi. Lasten seurassa koen olevani hyväksytty joukkoon sellaisena kuin olen. En ole se ainoa erilainen vaan ihan sopiva.