Plastiikkakirurgialle soitin lopulta, kun olin vihdoin mennyt käymään yksityisellä lääkärillä arpien laserhoidon arviointikäynnillä. Sain siis maksusitoumuksen arviointikäyntiin, mutta en muistanut hoitaa asiaa, ennen kuin joskus maksusitoumus tuli vastaan muiden papereiden joukossa. Yksityisellä arpia voitaisiin hoitaa ja sain hinta-arvion kasvojen arpeen, mutta myös kaikkiin muihin arpiin. Yksityisen lääkärin mukaan olisi hyvä hoitaa kaikki arvet kerralla, mutta en välttämättä saa siihen sairaalalta maksusitoumusta, koska muut arvet voidaan vaatteilla peittää.
Kun kyseisen asian tiimoilta soitin plastiikkakirurgialle, paljastui, ettei minulle ole koskaan tehty hoidonvarausta, eli leikkausta ei koskaan ole sovittu kohdalleni. Sain seuraavana päivänä soiton ja kysyttiin pääsenkö leikkaukseen 1,5 viikon päästä, mikä oli siis viime viikon perjantaina.
Leikkaus tuli nopeasti, mutta onneksi sille päivälle ei ollut muuta suunnitelmaa, joten aika sopi. Tällä kertaa menin sairaalalle vasta yhdeksältä ja leikkaussaliin pääsin joskus 12.30 aikoihin. Salissa vastassa oli sama leikkaussalihoitaja, joka oli ollut aivan ensimmäisessä leikkauksessani puukotukseen liittyen mukana. Tiedän kyllä, että sairaanhoitopiiri on pieni ja minulla nyt sattuu olemaan harvinainen sukunimi sekä puukotus tässä kaupungissa ei ole jokapäiväistä, mutta silti oli hupaisaa, että sattui sama hoitaja, joka vielä muisti minut.
Leikkaava lääkäri kysyi haluanko nukutuksen vai puudutuksen ja valitsin puudutuksen. Heti puukotuksen jälkeen en sietänyt ajatusta kivusta, joten minua nukutettiin, vaikka varsinaista tarvetta ei ehkä olisi ollut. Kun plastiikkakirurgialla alettiin hoitamaan lukuisia arpiani, sain aina edeltävästi puudutevoiteet, mutta jossain vaiheessa nekin jäivät pois. Kipuun tottui. Nyt samalla kun kättä leikattiin, toinen lääkäri pisti arpiin kortisolia. Unohdin mainita, että viimeksi leikkauksessa rasvansiirron vuoksi napaan tehty arpi keloidisoitui, joten sitä ei nyt pistoshoidettu.
Mutta mitä käden kiinnikkeelle tapahtui? Kun leikkaus oli ohi, yritin heti tietenkin kokeilla, kuinka sormet taipuisivat ja olisiko muutosta. Huomasin, ettei käden motoriikka edelleenkään vastaa oikeaa kättä, mutta myös kolmesta keskimmäisestä sormesta puuttui tunto ensimmäiseen niveleen asti. Tunto palautui seuraavana päivänä. Ajattelin siinä kohtaa, että ehkä tikit ovat jotenkin syvällä tai muuten vain haavateippi estää liikettä. Kun otin teipit pois kutinan vuoksi, totesin, että arpi on edelleen kiinni. Sain sitten ensi kuuhun ajan leikanneelle lääkärille ja hiukan epäilen, että sama arpi leikataan joskus kolmannenkin kerran.
Kiitos rohkeudestasi kertoa näistä vaikeista asioista! Sattumalta viime vuonna luin Ylen uutissivulla olleen haastattelusi ja viime sunnuntaina lehdessä olleen jutun.
VastaaPoistaNiin se on, kun ihminen näyttää ulospäin suunnilleen ehjältä, on muiden vaikea tajuta tai ymmärtää, että hän on sairas. Fyysiset vammat tajutaan, mutta ihmisen sisällä olevia ei. Läheinen voi olla masentunut, mutta sitä ei ymmärretä, tai posttraumaattista stressihäiriötä sairastavaa.
Olen ystäväsi AR:n äiti ja tavannut sinut monta kertaa. Olen ihaillut fiksuuttasi, kauneuttasi ja upeaa tukkaasi, ja edelleenkin ihailen. Ihailen rohkeuttasi ja viisauttasi, että jaksat kertoa huolimatta vaikeuksistasi.
Olen itsekin käynyt pitkään psykoterapiassa, yli kymmenen vuotta, ja se jatkuu edelleen. Tiedän, miten hidasta edistyminen voi olla ja miten tärkeää on olla asioita, jotka kannattelevat ja nostavat ylöspäin masennuksesta, edes pikkuisen ja väliaikaisesti.
Minulle yksi tärkeä asia toipumisessa on ollut käsityöt, neulominen. Siinä tekemisessä ei oikeastaan ole mitään järkeä, ei muuta kuin se, että se tekee hyvää minulle, valmistuvat neuleet ovat vain sivuasia, joita on mukava katsella. Materiaalin, langan kosketus on tärkeää.
Aloitin neulomisen uudelleen nollasta. En pystynyt alussa laskemaan kuin 20:een, sen jälkeen sekosin. Kehittelin systeemin, jossa esim. silmukoita luodessani laskin 20:een, laitoin merkin puikolle ja laskin uudelleen 20:een ja niin edelleen. Nykyään laskeminen on jo paljon helpompaa. Ei tämäkään hankaluus näkynyt ulospäin, ei sellaista ymmärretä. Muistini ja ymmärrykseni oli heikoimmillaan kuin hanasta tuleva vesi, joka näkyy hetken ja sen jälkeen katoaa altaassa olevasta reiästä viemäriputkeen. Minulle oli olemassa vain se "näkyvä vesi". Nykyään sekin asia on kohentunut.
Olin aluksi sairauslomalla vuoden. Sitten olin kuntoutustuella kaksi vuotta. Kun seuraavan kerran haettiin kuntoutustuelle jatkoa, minut päätettiinkin laittaa toistaiseksi myönnetylle työkyvyttömyyseläkkeelle, vaikka sellaista ei ollut edes haettu. Olin silloin alle 50-vuotias. Se päätös oli määrätyllä tavalla helpotus, mutta oli silti omituista päätyä sillä tavalla eläkkeelle.
Toivon sinulle kaikkea mahdollista hyvää elämääsi
UR
Kiitos viestistäsi! Niin, on vaikeaa ymmärtää, jos ei itse koe asioita. Edes aina se kaikkein läheisin ei ymmärrä elämää psyykkisten sairauksien kanssa.
PoistaMinulla myös on takana psykoterapiaa ja voi olla, että se jatkuu ihan yhtä kauan kuin sinulla. Sitä ei koskaan tiedä.
Toivottavasti tästä päästään ylös! Iloista kevättä sinne UR :)