torstai 14. maaliskuuta 2019

Ahdistus seurasta ja yksinäisyydestä

Viime viikko meni koko ajan jonkun seurassa. Pisin aika yksinololle oli maksimissaan tunnin. Olin ähkyssä kaikesta ihmiskontakteista. Päälle vielä visiitti omien vanhempien luokse ja viikonloppu ystävän seurassa. Sunnuntaina kun jäin yksin, iskikin ahdistuskohtaus päälle. Ahdisti jäädä yksin, vaikka olin niin väsynyt ihmisiin.

Edellisestä ahdistuskohtauksesta oli jo aikaa, mutta silti sitä jotenkin ei osaa odottaa, että ne palaisivat. Kesällä 2016, eli pari kuukautta puukotuksen jälkeen kohtaukset alkoivat, kunnes ne jossain vaiheessa loppuivat ilman sen ihmeellisempää syytä. Sain jopa diagnoosiksi ahdistuneisuushäiriön, vaikka ahdistuskohtauksia ei siinä kohtaa ollut ollut pitkään aikaan.

Tämän viikon olen ollut paljon yksin, en edes halua seuraa. Yleensä en todellakaan nauti yksin olemisesta, sillä olen lapsena joutunut olemaan olosuhteiden pakosta niin paljon yksin. En olisi ikinä osannut ajatella, että nauttisin niin paljon vain siitä, kun kuuntelen musiikkia ja hautaudun sohvalle.


Silti se yksinjääminen oli se, joka sai ahdistuksen pintaan? Senkö takia ahdisti, kun olin ollut niin paljon muiden ihmisten seurassa? Olisi niin ihanaa, jos omaa oloa pystyisi edes jonkin verran etukäteen arvioimaan. Minua ei kuitenkaan pelota mitkään pimeät, ötökät yms muut, mitkä selkeästi aiheuttavat monille ahdistusta.

Tuntuu muutenkin välillä, että oma olo menee ihan vuoristorataa. Ikinä ei voi ennustaa, milloin on hyvä päivä ja milloin ei. Jään välillä pohtimaan sitä, millainen olen läheisilleni. Kuinka kauan minun lähipiirin ihmiset jaksavat katsella tällaista tuuliviiriä? Siitä saa helposti lisää ahdistusta aikaan, vaikka varsinaisesti todellista ahdistusta siitä en saakaan. Tuo ahdistus-sana nyt on liiankin helppo käytettäväksi myös silloin, kun sen tarkoitus ei ole yhä syvällinen.

Sitä myös välillä pohtii, että riittäisikö jo diagnooseiksi nämä kolme jo löytyvää; masennus, posttraumaattinen stressihäiriö sekä ahdistuneisuushäiriö. Alkaisi riittää jo ne diagnoosit, jotka eivät näy päälle päin. Näihin diagnooseihin on muiden vaikea suhtautua, sillä helposti minut todetaan terveeksi, kun en näytä sairaalta. Valitettavasti.

2 kommenttia:

  1. Minulla ei ole aivovammaa, mutta yksinolemisen ja seurassaolemisen kanssa menee vähän noin.

    Eli jos olen jostain syystä pidemmän ajan ystävien, perheen tms. kanssa ja sen jälkeen jään yksin, niin se vaan ahdistaa.

    Kun taas on tottunut olemaan yksin ja pitäisi sitten olla taas seurassa, niin sekin ahdistaa.

    Parhaiten siis viihdyn ja voin, kun saan olla sopivassa suhteessa yksin ja seurassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kuulostaa tutulta. Sen sopivan suhteen määrittäminen ja sen ylläpitäminen vaan on hankalaa :(

      Poista