Kivaa, mutta niin väsyttävää

Viime päivinä on ollut niin paljon tapahtumia, että ei ole edes jaksanut kirjoitella. Torstaina lähdin Helsinkiin katsomaan Suomen ja Venäjän välistä EHT-turnausta. Tiesin erään kaverini olevan menossa sinne ja sen jälkeen kun harjoitteluni loppui, niin kysyin kelpaako seura. Yllättävän hyvin paikanpäällä jaksaa keskittyä, kun taas jos katson peliä telkkarista, niin alan tehdä ties mitä samalla.

Torstaina olin lähdössä juna-asemalle polkupyörällä, mutta siinäpä ei enää enää takapyörä pyörinytkään. Kun kerroin viime viikolla häkkivarastoon murtautumisesta, oli se vain alkua. Kyseinen porukka oli hajottanut polkupyöräni, mutta en edes muistanut sitä, kun torstaina olin lähdössä. Onneksi minulla on auto, niin ehdin ajoissa junaan.

Perjantaina ihana pikkuserkkuni tuli kylään. Ensimmäisenä suuntasimme treenaamaan ja sen jälkeen kaupan kautta kotiin. Söimme ja kävimme suihkussa ja sen jälkeen alkoi laittautuminen. Seitsemältä haimme torstaisen seuralaiseni junalta ja jatkoimme iltaa kotona. Pitkästä aikaa minut houkuteltiin baariin ja iltaa vietettiin karaoken ja tanssin parissa. Kuitenkin aika aikaisin lähdettiin, sillä en yksinkertaisesti viitsi valvoa kovin myöhään. Kun meillä on joku yötä, en yleensä pysty nukkumaan tarpeeksi.

Lauantaina vietiin kaveri junalle ja me lähdettiin pikkuserkkuni kanssa shoppailemaan Ideaparkiin. Jotenkin oli tosi huonosti mitään kivaa ja ostin vain yhden neuleen. Huomasi kyllä, kuinka liian vähän nukutun yön jälkeen ei oikein enää jaksanut. Kun päästiin kotiin, niin molemmat olimme ihan väsähtäneitä ja pikkuserkkuni lähti illan junalla kotiin.

Itse olin jotenkin niin kuormittunut, ettei oikein uni tullut lauantai-iltana. Sunnuntaina aamulla sen jälkeen kun olin ollut koiran kanssa ulkona, tuli mies kotiin. Melkein koko sunnuntai meni sohvalla makoillessa. Katseltiin jääkiekkoa miehen kanssa ja myöhemmin leffaa. Tosin illasta käytiin yhden kaverin kanssa koirien kanssa ulkona, mutta muuten oli olo kuin täyden työviikon jälkeen.

Vaikka oli tosi kivat kolme päivää kavereiden seurassa, niin kyllä se on kuormittavaa. Tajusin viikonloppuna sen, ettei tuo oman puolison seura kuormita lähes ollenkaan, kun taas kavereiden tapaaminen kuormittaa. Kuitenkin kaverini hyvin ymmärtävät rajoitteeni, eikä kukaan suutu, jos hetken aikaa jumittaa. Täytyy kyllä sanoa, että noi mun ystävät ja kaverit ovat aivan ihania tyyppejä jokainen 💙

Tokihan minun täytyy miehen poissaollessa muistaa hoitaa koiraa eri tavalla. Meillä mies yleensä ruokkii koiran, koska en valitettavasti muista antaa sen ruokaa oikeaan aikaan. Onneksi tuo pikkuinen on jo niin iso, että se selviää pari tuntia ilman ruokaansa. Tosin meillä koiralla on aina tarjolla kuivamuonaa, joten se ei nälkää voi nähdä.

Kuinka pilata elämä osa 1

Mä olen siitä onnellinen, että mun lapsuudessa eivät huumausaineet olleet millään tavalla osallisena. Siihen maailmaan pääsin tutustumaan vasta myöhemmin. Tai tämäkin on hieman kyseenalainen termi, sillä en itse ole koskaan kokeillut huumausaineita. Muistan kyllä yläasteella, kuinka löysin kaupan parkkipaikalta huumeneulan. Noin 14-vuotiaalle se oli ihmeellinen asia.

Meillä kotona asiasta ei keskusteltu. Ehkä sekin, kun 10 kilometrin säteellä asuu 60 ihmistä, niin huumeiden käyttö ei ole kovin iso ongelma. Sen sijaan muistan joskus ala-asteella vierailleeni yhdellä koulukaverilla, kenen vanhemmat varoittelivat huumeiden käyttäjistä, joita kunnan keskustassa oli. Tiesin kyllä, ketä vältellä ja keneltä olisin halutessani kamaa saanut. Onneksi ei kiinnostanut.

Kun muutin 19-vuotiaana opiskelujen perässä isompaan kaupunkiin, alkoi tilanne muuttua. Edelleenkään ketään ei tarvinnut pelätä ja asuin hyvällä alueella. Sen sijaan tuli tieto, missä ei kannata yksin liikkua. Ensimmäiset huumeiden käyttäjät tulivat vastaan harjoittelujen myötä, kun opiskelin sairaanhoitajaksi. Siinä kohtaa jo näki, kuinka veljeni ikäinen ihminen on vetänyt yliannostuksen ja asia on hänelle täysin ok. En oikein jaksa uskoa, että kyseinen henkilö olisi enää elossa.

Sen sijaan nykyisessä asunnossani olen joutunut miettimään huumeiden käyttöä uudelleen. Rappukäytävässä tulee vastaan väkeä, jotka ovat aivan sekaisin. On häiriökäyttäytymistä ja jopa tupakointia rappukäytävässä. Kannabis haisee varsin usein, kun liikun talossa.

Tuntuu pahalta nähdä, kuinka nuorten ihmisten elämä on siinä mallissa. Aika monella huumeiden käyttäjillä on merkintöjä luottotiedoissa ja velkoja. Sitten tilannetta puretaan varastelulla. Alkaa kierre, huumeita on saatava, mutta rahaa ei ole.

Nykyisin keskustellaan todella paljon kannabiksen laillistamisesta. Sanotaan, että haitat eivät ole yhtä suuret, kuin vaikka tupakalla ja alkoholilla. Kuitenkin pitkään jatkunut kannabiksen käyttö aiheuttaa riippuvuutta ja muun muassa ajattelun hidastumista, passiivisuutta ja jotta ajattelu kirkastuisi, tarvitaan kannabiksen polttamista. Oravanpyörä on valmis. Lisää kannabiksen vaikutuksista voi lukea Päihdelinkin sivuilta. Kannabiksen käyttö lisää riskiä sairastua skitsofreniaan ja altistaa sairastumista masennukseen tai ahdistukseen. Näistä lisää THL:n sivuilta.

Jossain vaiheessa kannabis ei riitä, vaan siirrytään vahvempiin huumeisiin. Kannabiksen käyttö pitkään vaikuttaa siitä saatavaan hyvän olon tunteisiin ja toleranssi kasvaa. Sama on myös muiden huumeiden kohdalla. Ylipäätään huumeiden käyttö lisää syrjäytymistä. Mitä nuorempana huumeiden käyttö alkaa, sitä vakavammin ja pahemmin se vaikuttaa.

Oli pysäyttävää kuunneltavaa, kun meillä koululla oli kertomassa yhden huumenuoren äiti omista kokemuksistaan. Tuo nuori aloitti kannabiksen polton 13-vuotiaana. Olikohan hän 19-vuotias, kun hän teki itsemurhan. En voi kuvitella, kuinka tuskaisia nuo vuodet ovat olleet tuolle perheelle. En haluaisi samaa kokemusta kenellekään.

Turvallisuuden tunne

Olimme viikonloppuna käymässä vanhempieni luona vaihtamassa minun autoon kesärenkaita. Samalla mies vaihtoi äidinkin autoon renkaat. Kotimatkalla sunnuntaina kävimme kirjaimellisesti kirkolla, sillä siellä oli kastepukunäyttely. Siellä oli sekin puku, jossa minut on kastettu. Halusin nähdä sen, vaikka en pidä kirkoissa käymisestä. Kotimatka meni ihan tavallisesti. Tulimme kotiin ja purimme tavarat. Minä jäin sohvalle istumaan ja mies alkoi pelaamaan. Ovikello soi.

Hämmentyneenä tuijotin miestä ja menin avaamaan ovea. Siellä oli meidän naapuri. Meidän häkkivarastoon oli murtauduttu.

Häkkivarasto oli aivan myllätty. Minullahan ei varastossa ole kuin sukset, monot, luistimet ja yksi pahvilaatikko, jossa tällä hetkellä on talvivaatteet. Olin ne keskiviikkona sinne vienyt, kun hain kesätakit. Miehellä sen sijaan on tavaraa senkin edestä, en edes tiedä mitä siellä on.

Tuo minun pahvilaatikko oli käyty läpi ja taskut tyhjennetty. En normaalisti edes tyhjennä taskuja, kun laitan talvivaatteet varastoon, mutta nyt taskuihin oli kertynyt käytössä olevia lääkkeitä ja samalla vaivalla tyhjensin taskuista kolikot. Mitään arvokasta taskuihin ei ollut jäänyt. Sen sijaan laskettelutakki oli hävinnyt. Vaikka rahallisesti takki ei uutenakaan arvokas ollut, niin silti ärsyttää.

Mies sen sijaan kertoi, ettei häneltä ole mitään viety. Se mitä ihmettelen, on se, että tavarat olivat ehjiä. Tokihan poliisi olisi alkanut tutkimaan tapausta, jos vahinkoa olisi ollut enemmän. Minun takkini lisäksi naapurin polkupyörä oli varastettu.

Minulla on oma epäilykseni syyllisestä. Sen jälkeen, kun tuo ihminen on ollut osana tätä taloyhtiötä, niin kaikenlaista on tapahtunut. Polkupyöristä on hävinnyt lisävarusteita, seinässä kiinni ollut postilaatikko oli revitty irti ja kylmäkellarista oli viety mehuja ja laitettu toisen asukkaan komeroon.

Olen jo hetken ajan katsellut asuntoja. Tietenkin toiveessa on ollu parhaimmassa tapauksessa paritalo, mutta rivitaloja olen katsellut. Valitettavasti kovin lupaavia ei ole ilmestynyt. Olen aika nirso alueen suhteen, joten paljoa vaihtoehtoja ei ole.

Jotenkin kotia on pitänyt niin itsestäänselvyytenä. Koti on aina ollut sellainen turvasatama. En puukotuksen jälkeenkään pelännyt kotiani vaan yksinoloa. Kuten joskus sanoin, niin puinen ovi ei kauaa pidättele ihmistä, joka siitä läpi haluaa. Tämän jälkeen sitä vielä enemmän miettii omaa turvallisuutta. Jos edes kahden lukon takana olevat tavarat eivät ole turvassa, niin miten turvassa itse voi olla?

Aikaistettu kesäloma

Niin vain kävi, että kesäloma napsahti kuukautta aiemmin. Meillä on yleensä ollut tapana pitää harjoittelussa väli- ja loppuarviointi. Usein väliarviointi tehdään pelkästään ohjaajan kanssa, mutta neuvolaharjoittelussa opettaja halusi tulla paikan päälle keskustelemaan minun ja ohjaajani kanssa. Virhe.

Vielä ennen väliarvioinnin alkamista ajattelin, ettei minulla ole mitään hätää. Olin ollut aktiivinen ja mielestäni ihan motivoitunut ja sillä pääsee yleensä aika pitkälle. En ollut ollut edes kipeänä tai muuten osoittanut, etteikö minua kiinnostaisi.

Sitten paikalle tulee opettaja ja aletaan keskustelemaan. Yhtäkkiä kuulenkin lähes pelkkiä huonoja puolia itsestäni. Asioita, joita en edes muista. Siinä kohtaa ei enää naurattanut, päinvastoin. Viimeiset 30 minuuttia vietinkin itkien.

Opettaja kuitenkin pudottaa viimeisen pommin. Harjoittelu keskeytettiin. Hänellä oli liian suuri huoli minun jaksamisesta ja vuorovaikutuksen ongelmista. Asioita, jotka ovat tulleet vasta aivovamman myötä. Asioita, joille en voi enää mitään. Koko tilanne oli niin järkyttävä, että kotiin päästyä oli ahdistus niin kova, että nappasin puolikkaan Opamoxin naamaan. Oli kieltämättä aika shokki.

Viimeinen ja selkeästi väsynyt kuva harjoittelusta

Harjoittelu keskeytettiin varsin huonolla hetkellä. Minulla oli imetykseen ja varhaiseen vuorovaikutukseen liittyviä tehtäviä, jotka vaativat asiakasta ja asiakkaan kanssa keskustelua. Nämä ajat ja asiakkaat olivat varattuina, enkä nyt enää pääsekään tekemään heidän kanssaan sovittuja keskusteluja. Myös imetys- ja rokotusnäytöt jäivät väliin. Nyt joudun uudelleen valitsemaan sopivat asiakkaat ja varaamaan uudet ajat heidän kanssaan, sitten kun suoritan lopun harjoittelun.

Harjoittelun purkupäivänä tapaan opettajan uudelleen. Hän sanoi silloin, että katsotaan harjoittelutilannetta uudestaan, kun olen ensin saanut lomailtua ja levättyä. Tästä huolimatta varasin itselleni puuttuvat viikot toiseen neuvolaan syksyn lopulle. Tässä välissä tulen siis tekemään työterveyden ja äitiyshuollon harjoittelut.

Harjoittelun keskeyttäminen tarkoittaa sitä, että en ehdi valmistua tämän vuoden puolella. Todennäköisesti pystyn valmistumaan joko tammikuussa tai helmikuussa 2019. Mutta en silti ole innoissani valmistumisen lykkäämisestä, varsinkaan, kun en voi aivovammalle mitään. Suoraan sanottuna ärsyttää ihan helvetisti.

Miten selvitä parisuhdeväkivallasta

Multa yksi päivä kysyttiin kysymys, joka jäi mun päähän pyörimään. Miten sitä oikeasti selviää, kun on kokenut raakaa parisuhdeväkivaltaa? En tietenkään voi vastata kuin omasta puolestani. Tietenkin on olemassa monia selviytymiskeinoja ja varsinkin kun olen omien opintojeni aikana niitä pohtinut, niin helpostihan ne löytyvät omasta listauksestani.

Ensimmäisenä on jokaisen oma persoona. Ilman halua toipua on vaikeaa jaksaa. Ei sillä, että itse olisin jokaisena synkkänä päivänä jaksanut uskoa parempaan. Minä en ole ihmisenä sellainen, joka hevillä luovuttaa. Kaiken tämän pahan jälkeen olen uskonut, että eteenpäin mennään. Jokaisesta askeleesta taakse, olen päässyt ehkä sen ½ askelta eteenpäin.

Avun saaminen helposti. En tiedä missä olisin, jos minä olisin jäänyt yksin parisuhdeväkivallan kanssa. Vaikka en erityisesti nauttinut sairaalassa olosta ja psykiatrian puolelle pakottamisesta, niin se auttoi. Ei sillä sekunnilla, mutta jälkikäteen on helppo sanoa sen auttaneen. Minun ei täytynyt hakea apua, sillä se tuotiin luokseni. En ole joutunut perustelemaan terveyskeskuslääkärille, että miksi minä tarvitsen lähetteen psykoterapiaan. Pahimman väkivaltatilanteen jälkeen en jäänyt samaan tilaan exäni kanssa, enkä joutunut enää sietämään henkistä väkivaltaa. Tilanteesta poistuminen aloittaa toipumisprosessin. Tuskin olisin alkanut toipua, jos sekä henkinen että fyysinen väkivalta olisivat jatkuneet.

Kuva on poliisin tutkintapöytäkirjasta

Sosiaaliset suhteet. Olen alusta asti ollut psykiatrian asiakkaana. Ensin minä kävin psykiatrian poliklinikalla psykiatrisella sairaanhoitajalla, psykiatria ja psykologia unohtamatta. Sain myös lähetteen psykiatrian puolen toimintaterapiaan. Puukotuksesta oli kulunut reilu viisi kuukautta, kun aloitin käymään psykoterapiassa. Aluksi kävin omakustanteisesti, ennen kuin sain Kelan myöntämää harkinnanvaraista kuntoutusta. Vuoden päästä se vaihdettiin vaativaan lääkinnälliseen kuntoutukseen, jolloin minä en joudu maksamaan terapiasta mitään.

Tietenkin minulla on ollut ihanat ystävät ja nykyinen avopuolisoni. Vaikka kukaan läheiseni ei ole kokenut näin vakavaa väkivaltaa, niin minulla on ollut ihmisiä, jotka ovat jaksaneet repiä minua synkkyydestä ylös. Minä en jäänyt yksin.

Tähän kohtaan voidaan myös lukea koiran hankkiminen. Taika on ollut minun terapiakoirani, joka on pakottanut ulkoilmaan ja hänen avullaan olen tutustunut aika moneen ihmiseen. Taika on ollut turvanani silloin, kun olen pelännyt yksinoloa, pakottanut ulos niinä päivinä kun en ole halunnut nousta sängystä ja tuonut rutiineja. Enää en osaisi olla ilman koiraa.

Fyysisyys ja liikunta. Kadonnutta motivaatiota ja liikunnan iloa olen aikani metsästänyt. Ennen puukotusta liikuin aika paljon, ehkä yhtä paljon kuin tällä hetkellä. Liikunta on myös tuonut yhden uuden ihmissuhteen, erään ihmisen, jolla on ihanan positiivinen aura. En pidä kyseisestä termistä, mutta en tiedä mitä muutakaan käyttäisin. Näkisitte tuon naisen hymyn!

Liikunta on myös sitä hetkeä, kun en voi ajatella muuta. Vaikka sanotaan, ettei ongelmia saa padota, niin joskus pitää saada olla kuin kuka tahansa. Liikunta vapauttaa hyvänolon hormoneja, parantaa jaksamista ja parantaa unta. Kehonkuva myös parantuu liikunnan avulla. Olen saanut kokemuksen, että minun kroppani pystyy asioihin, rikkinäisyydestä huolimatta.

Tieto ja tiedonsaanti. Jo sairaalassa halusin saada kaiken tiedon, jonka vain pystyin saamaan. Halusin tietoa vammoistani ja kaikesta, joka liittyi terveyteeni. Myöhemmin tietoa hain myös parisuhdeväkivallasta. On helpompi suhtautua asioihin, kun tietää. Tuntematon yleensä pelottaa.

Myös omanlainen luovuus on tullut osaksi elämääni vielä selkeämpänä. Vaikka olen pitänyt muun muassa leipomisesta ja kirjoittamisesta, niin oma luovuus on ollut tapa selviytyä. Olen maalannut, kutonut, leiponut, valokuvannut ja kirjoittanut. Blogi on yksi keino selviytyä puukotuksesta.

Jotkut ihmiset hakevat apua hengellisyydestä. Minun kohdallani uskonto ei ole ollut mitenkään läsnä ateismin vuoksi. Se silti saattaa auttaa jotakuta. Yleisesti ottaen elämän jatkaminen helpottaa. Jos jää riutumaan itsesääliin, eikä edes pyri normaaliin elämään, ollaan heikoilla jäillä. En voi sanoa, että kaikki toipuvat ennalleen parisuhdeväkivallasta, mutta ehkä voin omalla esimerkillä näyttää, että on mahdollista saada hyvä elämä.

Viimeisin kerta kallonkutistajalla

Olin vajaa kaksi viikkoa sitten keskiviikkona käymässä viimeistä kertaa nykyisellä psykiatrilla. Kuten kerroin tässä postauksessa, niin psykiatrini vaihtui viimeksi vuodenvaihteessa ja tämä nykyinen on vielä huhtikuun minun hoitavana lääkärinä. Se, kuka on seuraava psykiatrini, on minulle mysteeri. Minulle tämä on ainakin tällä hetkellä harmi, sillä psykiatri nro 2 oli mukavampi kuin psykiatri nro 1. Vaikka tapasin numero 2 vain kaksi kertaa ja kerran puhuin hänen kanssaan puhelimessa, niin hänen kanssaan oli helppo puhua asioista.

Tämä psykiatri ymmärtää, että en ole pelkästään psykiatrinen potilas, vaan että minulla on myös se aivovamma. Hänkin sen sanoi, että suurin osa oireista johtuu aivovammasta ja loppu ennemmin post-traumaattiseesta stressihäiriöstä kuin esimerkiksi masennuksesta. Masennus minulla on disgnosoituna, mutta en sitten tiedä, kuinka oikea tuo diagnoosi oli. Samanlaisia oireita nuo kaikki kolme kuitenkin aiheuttavat, eikä niitä pystytä täysin sanomaan, että mistä mikäkin oire johtuu.

Psykoterapia tulee edelleen jatkumaan kolme kertaa viikossa. Terapia on myönnetty elokuun loppuun ja sen jatkamista varten tarvitsen uuden hakemuksen ja uuden lääkärintodistuksen, joka pitää olla haettaessa alle kolme kuukautta vanha. Näin ollen tämä viimeisin käynti on liian aikaisin, jotta voisin hakemusta hakea keskiviikkona kirjoitetun lääkärintodistuksen myötä. Siis mitään todistusta en tästä käynnistä saanut, mutta kyllä se turhauttaa, että joudun itse varaamaan aikaa ensi kuun puolella. Liian helpoksi hommaa ei siis tehty.

Onnekseni psykiatri kertoi, että minulla on neurologin soittoaika toukokuussa. Jospa siis vihdoin pääsisin neuropsykologisiin tutkimuksiin, joita jo kertaalleen on siirretty. Kun tietää, että pitää odottaa ennalta määrittelemätön aika, aiheuttaa se minulle ainakin turhautumista. Vihaan odottamista ja haluaisin mieluummin tietää kaiken heti nyt. Muutenkin olo on aina välillä kuin Ulla Taalasmaana. Omat asiat kiinnostavat tietysti nyt eniten. 

Jännityksellä odotan sitä, mitä tuleva uusi psykiatri tuo tullessaan. Jossain kohtaa minulla jatkuu toimintaterapia ja toisaalta kesän lopulla mietitään kotikuntoutuksen jatkumista. Se, millä intensiteetillä kotikuntoutus jatkuu on vielä mysteeri. Itse haluaisin kotikuntoutusta enemmän, kunhan en olisi harjoittelussa samaan aikaan. No, vielä nämäkin asiat selkiytyvät.

Liikunnan iloa viikonloppuna

Meillä oli viime viikonloppu aika liikuntapainotteista. Perjantaina minulla oli tavalliseen tapaan futsal, jonne tällä kerralla menin yksin, sillä mies oli vielä töissä, kun vuoro alkoi. Olin ostanut uudet sisäpelikengät toisena pääsiäispäivänä, sillä edelliset eivät edes olleet sisäpelikengät, vaan muistaakseni treenaamiseen tarkoitetut. Niin kauan ne kengät toimivat sisäpeleissä, kunnes tarvitsi alkaa potkimaan palloa. Voin sanoa, ettei jaklkapallon potkaisu kengän kärjellä tunnu kovin hyvältä, ellei kenkä ole edes vähän kovitettu.

Lauantaina menimme miehen kanssa uimaan. Hankimme talvella kymppikortit uimahalliin ja olemme käyneet siellä nyt pari kertaa. Uima-aika loppui 16.30, mutta silti kolmen aikaan, kun saavuimme, oli uimahallissa todella paljon väkeä. Tuntuu, ettei uima-altaassa ole koskaan tarpeeksi tilaa. Ehkä vaan haluan ja tarvitsen paljon tilaa ympärilleni :D Reilun tunnin uimisen jälkeen olikin olo aika heikko. Aamupala oli hieman niukka ilmeisesti kulutukseen nähden. Oli ihanaa saada sen jälkeen nachovuokaa, mikä onkin yksi mun suosikkiruuista. Sen päälle leivoin vielä porkkanakakkua.

Sunnuntaina oli taas salibandyvuoro. Meillä ei ollut kuin yksi vaihdossa, joten juoksemassa sai olla koko ajan. Jotenkin vuoron jälkeen olo oli hieman kärttyisä, sillä meillä ei ole siellä mitään tuomareita ja joskus rikkeet jäävät huomaamatta ja völillä niitä rikkeitä löydetään, vaikkei mitään väärää ole tapahtunut.

Olen ladannut puhelimeen askelmittarin ja tarkoitus on saada päivittäin 5000 askelta. Koska en ollut käynyt ulkona koko päivänä, oli pakko lähteä vielä keräämään askelia. Otin koiran mukaani ja lähdin ulos. Päivä oli jo pitkällä ja nukkumaanmeno oli ihan liian lähellä. Lähdin sitten jostain mielenhäiriöstä juoksemaan.

Jos vielä muistatte, niin asetin itselleni tavoitteita tälle vuodelle. Juokseminen oli yksi tavoite, jota en ole ennen jaksanut toteuttaa. Nyt kuitenkin sain lähdettyä juoksemaan ja jopa juoksin. Tietenkin sykkeet oli aika korkeat, koska vauhti oli ehkä liian kova kuntoon nähden. Taikalla on juoksut ja koko koira on ollut jotenkin apaattinen, joten koiraakin sai aina välillä odotella. Kuitenkin suurin osa lenkistä meni juostessa ja kotiin tultaessa olo oli hyvinkin energinen, vaikka takana oli yli kaksi tuntia liikuntaa viimeisen kolmen tunnin aikana.

Mutta eihän asiat aina niin iloisesti pääty. Menin lenkin jälkeen suihkuun, söin ja fiilistelin oloani. Minua alkoi sopivasti nukuttaa ja meninkin hyvillä fiiliksillä sänkyyn. Siinähän sitten aloin pyörimään. Reilun tunnin pyöriskelyn jälkeen nousun jo sängystä ja menin olohuoneen puolelle. Sitten kokeilin lukea kirjaa. Lopulta pyysin miestä tulemaan nukkumaan, sillä ne nyt yleensä viimeistään saa minutkin nukahtamaan. No ei, ei auttanut. Olen lopulta nukahtanut varmaan joskus puoli 12, vaikka olin 20.30 sängyssä.

Liika endorfiini ja liian myöhäinen liikunta siis todellakin kostautuivat. Maanantaina olo oli aika zombi harjoittelussa. Onneksi kahvi on olemassa. Ensi kerralla kyllä mmietin tarkemmin, mihin aikaan sitä oikein lähtee juoksemaan.

Elämä pysähtyy

Aivovamma vaikuttaa jokaisella ihmisellä eri tavalla. Joskus oireet huomaa vasta todella myöhään ja kaikkia oireita ei välttämättä koskaan itse tajua. Itsekään en sisäistänyt heti oireitani, sillä ne olivat niin salakavalia. Tosin itselläni oli varmasti aika paljon kieltämistä, mikä esti oireiden huomaamista. Yksi aivovamman oire on se, ettei itse huomaa oireita. En ainakaan tällä hetkellä koe, että olisi sellaisia oireita, joita en itse huomaa. Avomieskään ei voi kaikkia oireita huomata, sillä hän ei ole tuntenut minua ennen aivovammaa. Onkin vaikeaa sanoa, mikä on persoonaa ja mikä aivovammaa.

Sen kuitenkin olen hyvin selkeästi huomannut, että nukuttua tulee paljon aiempaa enemmän. En yhtään ihmettele enää näin jälkikäteen sitä, miksi syksyllä 2016 en pystynyt koulussa keskittymään tai jaksanut koulussa olemista. Siinä vaiheessa en tiedostanut unentarpeen lisääntymistä, vaan yritin pärjätä normaalilla kahdeksalla tunnilla. Aikaa ehkä oli, mutta jaksamista ei yhtään.

Nykyään tuntuu, ettei ole kumpaakaan, ei jaksamista eikä aikaa. Harjoittelun aikana iltaisin nukkumaanmenoaika on siinä kahdeksan pintaan, mutta lääkkeiden tuoma väsymys alkaa jo seitsemältä, joten sen jälkeen älyllinen toiminta vähenee rutkasti. Ihan kuin sitä enää kovinkaan paljoa olisi. Tietenkään aivovamma ei ole älyvamma, mutta siltä se tuntuu.

Jos teen normaalin mittaisen työpäivän harjoittelussa, pääsen neljältä. Tulen kotiin, käyn koiran kanssa ulkona, syön. Yleensä taloudessa kuuluu pyörittää tiskikonetta tai hoitaa pyykkien normaalia kiertoa puhtaasta likaiseen ja likaisesta puhtaaseen, eikä ruokakaan itsestään ilmaannu pöytään. Hyvällä tuurilla saan normaalia vapaa-aikaa päivään tunnin.

Tunti aikaa itselleni päivässä. Yksi tunti vuorokauden kahdestakymmenestäneljästä. Se on niin vähän, että normaali elämä menee tauolle. Niinä päivinä, kun minulla on terapiaa, kotikuntoutusta tai liikuntaa harjoittelupäivän jälkeen, niin tuo tunti menee näihin aktiviteetteihin. Minulla ei yksinkertaisesti riitä jaksamista enää mihinkään muuhun kuin tuijottaa puhelinta ja selata somea, vaikka varmasti voisin tehdä jotain paljon fiksumpaakin.

Niinä päivinä, kun olen päässyt aiemmin, olen ollut jopa niin viitseliäs ja aikaansaava, että olen mennyt kunnon lenkille koiran kanssa. Käveleminen on riittävän yksinkertaista siihen, että pystyn samaan aikaan jopa ajattelemaan. Tuntuu hyvältä voida käyttää omaa aivotoimintaa niinkin yksinkertaiseen asiaan, kuin vain ajatteluun. Jopa sitä on tullut tässä kolmen viikon aikana ikävä. Tilaa ja aikaa pelkästään ajattelulle.

Pääsiäistä meidän tapaan

Itse aloitin pääsiäsloman jo torstaina, sillä se oli vapaata harjoittelusta. Oli ihanaa saada ensimmäinen arkivapaa ilman mitään ohjelmaa moneen viikkoon. Nukuin pitkään ja vain oleilin. Lähdin kyllä Taikan kanssa kävelylle ja kuin huomaamattani kävelimme yli 9 kilometriä. Kotiin tullessa oli pakko viedä koira suihkuun, sillä kelit olivat auringosta huolimatta aika kosteat.

Perjantaina heräsin aamulla yhdeksän aikaan ja ihmettelin, eikö mies lähde töihin. Ei se lähtenyt kyselyistäni huolimatta 😂 Jäin vielä nukkumaan, mutta en enää oikein saanut unta, mikä on minulle aika harvinaista. Siinä sitten kävin suihkussa ja söin aamupalaa ja lähdin kahveille toisen aivovammaisen kanssa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tapaan toisen aivovammaisen. Oli aika mielenkiintoista keskustella ja saada ymmärrystä. Aivovamman oireita ei ole helppoa selittää ja vielä vaikeampi on saada asiasta tietämätön ymmärtämään.

Perjantaina illalla oli vielä futsal, jonne ensimmäistä kertaa sain miehen mukaan. Onnekseni olen löytänyt ihmisen, jolle liikunta on tärkeää ja voimme liikkua myös yhdessä. Olisimme periaatteessa voineet lähteä futsalin jälkeen sukuloimaan, mutta jäimme vielä yöksi kotiin.

Lauantaina lähdimmekin mutkan kautta vanhemmilleni. En ole jotenkaan montaa kertaa käynyt siellä tämän vuoden aikana, mikä toisaalta harmittaa. Vielä vähemmän olen käynyt isovanhempieni luona, mikä on vielä ikävämpää. Mummi jo kerran soitti kuulumisia, koska en ole käynyt siellä kylässä. Sunnuntaina olimme siis mummilassa kahveilla. Samalla kävimme moikkaamassa yhtä sisarustani. Hänellä ja hänen puolisollaan on pieni mökkiprojekti, jota kävimme samalla katsomassa.

Heillä on myös koiria, joita olisin halunnut Taikan kanssa tervehtiä, mutta koirat olivat saaneet kennelyskän. Koska Taika ei ole vielä saanut sitä vastaan rokotusta. Oikeastaan minun pitäisi varata aika rokotukselle, mutta en ole muistanut. Nyt onkin hyvä syy varata aika rokotukselle. Olen miettinyt koiranäyttelyssä käymistä ja sitä ennen rokotusten on oltava kunnossa.

Sunnuntaina tulimme jo kotiin, sillä illalla oli aika salibandyyn. Sen jälkeen kävin vielä pienellä lenkillä Taikan kanssa. Viikonloppu oli aika täysi ja nukahdin pienemmällä lääkeannostuksella kuin moneen kuukauteen. Oli siis todellakin hyötyä liikunnasta ja paljosta tekemisestä.

Tätä kirjoittaessa olemme vielä viimeisen lomapäivän kunniaksi pääkaupunkiseudulle shoppailemaan. Saa nähdä mitä tarttuu mukaan, sillä liikuntaan liittyvät hankinnat ovat aina perusteltuja.