torstai 6. kesäkuuta 2019

Kun sanon, ettei avustajan kanssa homma toimi

Nyt pitää heti alkuun korjata mahdollinen virhe. Mun vakituinen avustaja on ihana ihminen, jonka kanssa hommat toimii. Hän on oma-aloitteinen ja aktiivinen, mutta kaikki muu lähestulkoon kusee ympäriltä. Kyse ei ole avustajasta, vaan firmasta, josta henkilökohtaisen avun palvelu ostetaan. Siinä kohtaa, kun avustajapäätös tuli, meni monta viikkoa, ennen kuin minulle tarjottiin tutustumisaikaa avustajalle. Kun tutustumisaika oli ollut, kysyin avustajan lähtiessä, että koska on seuraava aika. Hän ei osannut sanoa. Hänen työvuorot tehdään niin täyteen, ettei hänellä jää minulle aikaa. Työvuorot menevät kolmen viikon jaksoissa, joten tuntuu, ettei minulla ikinä ole avustajaa, kuin kolmen viikon tauon jälkeen.

Myös silloin, kun ilmoitan tarvitsevani avustajaa, en sitä välttämättä saa, eikä minulle ilmoiteta asiasta ollenkaan. Keväällä minun piti olla mukana Tee kypärätemppu -hankkeessa, mutta monien asioiden summasta nuo päivät peruuntuivat, kun minun piti olla mukana. Kukaan ei kertonut minulle, etten saa avustajaa matkalle Keski-Suomeen, jonne todellakin olisin apua tarvinnut.

Viimeisin huippu kaikelle oli eilinen. Olin taas lupautunut yhteen projektiin mukaan ja minun piti matkustaa Helsinkiin. Asiasta oli ilmoitettu avustajan firmaan jo hyvissä ajoin, mutta kukaan ei ottanut asiaa ilmeisesti ylös. En tiennyt vielä maanantaina aamulla tiennyt siitä, että onko minulla keskiviikolle avustajaa. Kun soitin sinne asiasta, sain kuulla, että minulle oli avustaja, joka ei siis ollut tuo minun vakituinen avustajani. Koska uudet ihmiset ovat haastavia, pyysin, että saisin puhua hänen kanssaan vaikka puhelimessa etukäteen. Avustajalle jätettiin soittopyyntö, mutta koskaan en saanut puhelua.


Kerroin samalla maanantaisessa puhelussa, että matkustustapa on muuttunut ja matka Helsinkiin tehdään julkisilla. Tätä asiaa ei kuitenkaan kirjattu ylös. Eilen sitten monta ihmistä soitti minulle, viimeisen kanssa olin puhelimessa vielä siinä kohtaa, kun junaan nousin. Ongelma oli siis se, että avustajan ei kuulu maksaa matkojaan, mutta ei se vammaispalvelun mukaan ole minunkaan tehtävä. Normaalisti henkilökohtaisen avustajan päätöksen omaavalla on Kelan vammaiskortti, jolla avustaja pääsee matkustamaan ilmaiseksi avustettavan kanssa, mutta minun korttini on hukkunut jonnekin Kelan paperipinoihin. Näin ollen matkustamisesta keskusteltiin hetki konnarin kanssa ja matka hoitui.

Rehellisesti sanottuna koen vieraat avustajat enemmän kuormittaviksi kuin oikeasti hyödyllisiksi. Oman avustajan kanssa on helppoa ja tulee tehtyä niitäkin asioita, joita terveenä piti itsestään selvinä, mutta vammaisena asiat vain jäävät. Jo kynsien lakkaus on välillä niin vaikeaa aloittaa, etten saa sitä koskaan aloitettua. Kynsien lakkaaminen kuulostaa ehkä pieneltä asialta, mutta niinhän monet asiat terveenä ovat.

Pahinta tässä on se, että vakituinen avustajani kertoi käyneensä työhaastattelussa. Firman toiminta on raskasta myös työntekijöille, enkä yhtään ihmettele, jos avustajani vaihtaa työpaikkaa. Siinä kohtaa olen taas tyhjän päällä ja alkaa uudestaan tutustuminen seuraavaan mahdolliseen vakituiseen avustajaan. Toisaalta minulla on avustustunteja niin paljon, että olisi hyvä, jos vakituisia avustajia olisi kaksi tai jopa kolme yhden sijaan.

tiistai 4. kesäkuuta 2019

Rehelliset kuulumiset

Pienen hiljaiselon jälkeen täältä hei. Nyt en osaa edes sanoa, miksen ole ollut blogin ääressä. Ei ole vain ollut sellaista tunnetta, että haluaisin kirjoittaa, vaikka aiheita onkin ollut. En ole edes ollut itse koneella ja juuri tuossa olen yrittänyt lukea kuukauden aikana kertyneitä muiden bloggaajien postauksia. Jopa oma somen käyttö on ollut hiljaista. En tiedä sitten onko kyseessä kevätmasennus vai mikä.

Blogeissa on kyllä tullut vastaan nyt haasteita rehellisistä kuulumisista ja ajattelin nyt lainata niitä kysymyksiä, jos vaikka olisi helpompi vastata toisten esittämiin kysymyksiin. Itse bongasin tämän Selinan blogista.

Mitä oikeasti kuuluu?

Fiilis vaihtelee reilusti. On hyviä päiviä ja toisaalta niitä päiviä, kun makaan sohvalla itkien. Toisaalta masennukseen ja aivovammaan kuuluu se, että päivät ja jaksaminen vaihtelevat. Avustajaongelmaan ei ole vieläkään tullut selvyyttä, eikä homma toimi kunnolla edelleenkään. Se syö hirveästi energiaa ja jaksamista.


Mitä tapahtuu työrintamalla?

Töissähän en ole käynyt sitten 2017 syysloman. Harjoittelut loppuivat viime syksynä valmistumiseen, joten kouluakaan ei enää tarvitse ajatella. Sen sijaan olen muutamia kertoja tehnyt kisakampauksia yhden tutun kautta ja myös kevätjuhliin tein hiuksia. Jotain hyötyöä on siis ollut siitä, että olen muutamia kertoja erilaisia lettejä tehnyt. Lisäksi tein tilauksesta yhden kakun ja muutamia kyselyjä olen kakuista saanut. Pääsääntöisesti olen kuitenkin ihan vain kotona tekemättä sen erityisempää.

Parisuhde / perhe / ystävät

Parisuhteesta ei ole mitään sanottavaa. Perhesuhteissa on kitkaa. Ystäviä nyt ei edelleenkään montaa ole ja kauheasti en ketään tunnu näkevän. Monen ihmisen kanssa olen vain luovuttanut. En ole jaksanut pitää yhteyttä yksinäni.

Matkat?

Toukokuussa oli aivovammaristeily Tallinnaan ja se matka oli ihan huippu! Oli kiva tutustua uusiin vertaisiin ja nähdä vanhoja tuttuja. Yksi reissu on ollut pohdinnassa, mutta sen toteutumisesta ei ole vielä mitään varmuutta. Ainahan reissaaminen kiinnostaisi, mutta vaikeaa on seuraa saada. En pysty matkustamaan yksin, joten avustajalle on tarvetta.

Harrastukset / hyvinvointi

Jumppa jäi jo huhtikuussa pois ja mietinnässä on ensi vuodelle lajien katsominen. Hirveästi kiinnostaisi kokeilla jotain akrobatiaa, mutta en tiedä kestääkö aivovamma-aivot sellaista lajia, Sen sijaan säbä, jalkapallo ja lentopallo on yhä mukana kuvioissa.


Syksyllä ja uudestaan keväällä tullut noidannuoli on taas viime aikoina vihoitellut, joten pitäisi taas ottaa käyttöön jumppaliikkeet, mutta miten niiden tekeminen on niin vaikeaa?

Näin kun aloin miettimään, niin nukkumisen suhteen on ollut pitkään hyvin. Ei ehkä unen määrä, mutta nukahtaminen on ollut helppoa. Jossain kohtaa oli paljon painajaisia, mutta nyt on niistäkin taas päästy. Myös heräilyä on ollut vähemmän viime aikoina. Tietenkin kun nyt asiasta mainitsen, niin heti alkaa huonot yöunet.

Inspiroi eniten / vähiten

Eniten nyt inspiroi huonekasvit. Sain pistokkaan tuoksutraakkipuusta, jollainen meillä oli lapsuudessani. Haaveilen nukkatyräkistä, opuntiasta, jukkapalmusta ja aloe verasta. Monta kuukautta sitten istuttamani avokadon siemen on vihdoin alkanut halkeamaan, joten ehkä se kohta myös kasvattaa vartta. Sain myös jouluna lahjaksi saadun orkidean tekemään uusia nuppuja. Kasvit ovat nyt olleet jotenkin enemmän mielessä ja niistä on kiva haaveilla.


Vähiten inspiroi taas oikeastaan mikään muu. On vaikeaa motivoitua tekemään yhtään mitään.

Tällä hetkellä syön / katson / luen ?

Syömisessä eniten tekee mieli halloumia ja kanasalaattia. Yksittäisenä ruoka-aineena maissia tekee mieli lisätä joka paikkaan. Pitkään on ollut vaikeuksia saada alas jogurttia, mutta sekin on nyt ihme kyllä kelvannut. Yleisesti silti on vaikeaa syödä, koska en jaksa nähdä asian eteen vaivaa tai sitten en muista syödä.

Salkkarit on edelleen ainoa sarja, jota jaksan seurata. Tosin näin vilaukselta telkkarista Sykettä, joka jotenkin kiehtoi. Game of Thrones on ollut tauolla ja olen kovasti yrittänyt olla näkemättä spoilereita, sillä en ole nähnyt uusimmasta kaudesta vieläkään yhtään jaksoa. Marvelin elokuvia houkuttaisi katsella, mutta tarvitsen tosiaan seuraa, jotta jaksan keskittyä kokonaiseen elokuvaan.

Sain jonkun inspiraatiohetken ja luin pari viikkoa sitten kaikki Harry Potterit läpi. Nyt on menossa Leena Landerin Tulkoon myrsky. Tykkään siis lukemisesta, mutta välillä en saa sitäkään aloitettua.

Mitä odotan?

En tiedä odotanko oikein mitään. Ehkä ihmeparantumista?

torstai 25. huhtikuuta 2019

Hei, mulla on avustaja

Tai siis, olisi. Meillä oli palaveri avustajasta, jossa mukana oli kotikuntoutuksen työntekijä, vammaispalvelun sosiaalityöntekijä ja palveluntuottaja avustajafirmasta. Sain kertoa toiveitani avustajalle ja puhua siitä, mihin avustajaa tarvitsen. Palveluntuottaja kertoi, että hänellä oli puheideni perusteella mielessä mahdollinen avustaja ja hän lupasi palata asiaan.

Parin viikon päästä soitinkin jo perään, kun mitään ei kuulunut avustajasta. Sain avustajalle tutustumiskäynnin ja hän tulikin. Hän oli muistaakseni kaksi tuntia paikalla ja koko sen ajan yritin käyttää hyödyksi. Kun aika oli kulunut, olin kysymässä jo, että milloin avustaja tulee seuraavan kerran. Hän avasi kalenterinsa ja totesi ettei hänellä ole työtunteja vapaana enää huhtikuussa ollenkaan.

Olin ihan puulla päähän lyöty. Koska kotikuntoutus ja avustaja ei voi käydä samaan aikaan, olin ihan ilman mitään käyntejä. Seuraavana päivänä psykoterapiassa mietin asiaa ja sain soitettua tuolle kotikuntoutuksen työntekijälle, joka totesi ettei asiat nyt näin voi mennä. Sovimme taas uusia käyntejä, koska eihän minua hänenkään mielestä voinut jättää tyhjän päälle.


Sekä minä, että kotikuntoutuksen työntekijä yritettiin soittaa vammaispalveluun, emmekä saaneet sinne yhteyttä. Olin jo tehnyt hakemusta Kelaan hoitotukea varten ja tarvitsin henkilökohtaisesta avustajasta päätöksen Kelaan, mutta en saanut sitä vammaispalvelun sosiaalityöntekijää kiinni.

Muutama päivä avustajan tutustumiskäynnin jälkeen avustaja laittoi viestiä ja kysyi sopisiko sinä päivänä käydä. Hänellä oli muutaman tunnin tauko kesken työpäivän ja hän halusi mieluummin tulla luokseni, kuin matkustella edes takaisin omaan kotiinsa. Tietenkin avustajan käynti sopi minulle. Sen jälkeen avustajaa ei ole näkynyt, eikä varmaan tässä huhtikuussa käykään. Kotikuntoutus sen sijaan käy edelleen.

Rehellisesti sanottuna olen pettynyt koko asiaan. Olisi kiva saada avustaja, jolla on minulle aikaa. Jos minulla on kuukaudelle tunteja 50 mahdollisuus ja avustaja on 4 tuntia käynyt kuukaudessa, niin ei se nyt kovin kivalta tunnu. On ollut vaikeaa selvitä ilman avustajaa jo pitkään ja nyt kun sen periaatteessa pitäisi olla, mutta ei olekaan, niin se vain masentaa entisestään. Kevät on tuonut yllättävää jaksamista, mutta eihän mikään hyvä kausi kovin pitkälle minulla jatku.

tiistai 26. maaliskuuta 2019

Käden kiinnikkeen leikkaus nro 2

Reilu vuosi sitten olin ensimmäisessä käden kiinnikkeen leikkauksessa. Siitä voi lukea lisää tästä ja toipumisesta tästä ja tästä. Lyhyesti sanottuna rasvasiirre arven alle ei toiminut ja jäin odottamaan uutta leikkausaikaa, jonka piti olla jo syksyllä. Joskus kyselin ajan perään, mutta koska erikoissairaanhoidossa eri poliklinikat eivät puutu toistensa asioihin, en saanut mitään tarkkaa tietoa. Olisi pitänyt olla yhteydessä suoraan plastiikkakirurgialle, mutta en jaksanut.

Plastiikkakirurgialle soitin lopulta, kun olin vihdoin mennyt käymään yksityisellä lääkärillä arpien laserhoidon arviointikäynnillä. Sain siis maksusitoumuksen arviointikäyntiin, mutta en muistanut hoitaa asiaa, ennen kuin joskus maksusitoumus tuli vastaan muiden papereiden joukossa. Yksityisellä arpia voitaisiin hoitaa ja sain hinta-arvion kasvojen arpeen, mutta myös kaikkiin muihin arpiin. Yksityisen lääkärin mukaan olisi hyvä hoitaa kaikki arvet kerralla, mutta en välttämättä saa siihen sairaalalta maksusitoumusta, koska muut arvet voidaan vaatteilla peittää.


Kun kyseisen asian tiimoilta soitin plastiikkakirurgialle, paljastui, ettei minulle ole koskaan tehty hoidonvarausta, eli leikkausta ei koskaan ole sovittu kohdalleni. Sain seuraavana päivänä soiton ja kysyttiin pääsenkö leikkaukseen 1,5 viikon päästä, mikä oli siis viime viikon perjantaina.

Leikkaus tuli nopeasti, mutta onneksi sille päivälle ei ollut muuta suunnitelmaa, joten aika sopi. Tällä kertaa menin sairaalalle vasta yhdeksältä ja leikkaussaliin pääsin joskus 12.30 aikoihin. Salissa vastassa oli sama leikkaussalihoitaja, joka oli ollut aivan ensimmäisessä leikkauksessani puukotukseen liittyen mukana. Tiedän kyllä, että sairaanhoitopiiri on pieni ja minulla nyt sattuu olemaan harvinainen sukunimi sekä puukotus tässä kaupungissa ei ole jokapäiväistä, mutta silti oli hupaisaa, että sattui sama hoitaja, joka vielä muisti minut.


Leikkaava lääkäri kysyi haluanko nukutuksen vai puudutuksen ja valitsin puudutuksen. Heti puukotuksen jälkeen en sietänyt ajatusta kivusta, joten minua nukutettiin, vaikka varsinaista tarvetta ei ehkä olisi ollut. Kun plastiikkakirurgialla alettiin hoitamaan lukuisia arpiani, sain aina edeltävästi puudutevoiteet, mutta jossain vaiheessa nekin jäivät pois. Kipuun tottui. Nyt samalla kun kättä leikattiin, toinen lääkäri pisti arpiin kortisolia. Unohdin mainita, että viimeksi leikkauksessa rasvansiirron vuoksi napaan tehty arpi keloidisoitui, joten sitä ei nyt pistoshoidettu.


Mutta mitä käden kiinnikkeelle tapahtui? Kun leikkaus oli ohi, yritin heti tietenkin kokeilla, kuinka sormet taipuisivat ja olisiko muutosta. Huomasin, ettei käden motoriikka edelleenkään vastaa oikeaa kättä, mutta myös kolmesta keskimmäisestä sormesta puuttui tunto ensimmäiseen niveleen asti. Tunto palautui seuraavana päivänä. Ajattelin siinä kohtaa, että ehkä tikit ovat jotenkin syvällä tai muuten vain haavateippi estää liikettä. Kun otin teipit pois kutinan vuoksi, totesin, että arpi on edelleen kiinni. Sain sitten ensi kuuhun ajan leikanneelle lääkärille ja hiukan epäilen, että sama arpi leikataan joskus kolmannenkin kerran.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Psykiatri nro 4

Sain yhtenä iltana puhelun puoli kahdeksan aikaan illalla sairaalalta. Psykiatrian puolelta joku lääkäri soitti ja kertoi, että heille on tullut uusi lääkäri, joka aloitti seuraavana päivänä. Minulta kysyttiin, että haluaisinko tulla asiakkaaksi tälle uudelle psykiatrille. Noh, mikäs siinä. Kyseinen päivä oli jo varsin täynnä, mutta onhan niitä täysiä päiviä ennenkin ollut.

Uuden psykiatrin aika oli yhdeltä ja vastaanotolta kävelin ulos 14.10. 70 minuuttia puhuin kaikesta mahdollisesta. Ajasta ennen puukotusta, puukotuksesta ja elämästä sen jälkeen. Olihan siinä asiaa. Kuitenkin tässä on ollut välissä kolme psykiatria sekä koko neurologian puoli myös hoidossa mukana.

Pohdimme pitkään psykoterapian tilannetta. Olen käynyt syyskuusta 2016 asti psykoterapiassa kolme kertaa viikossa. Ensimmäisen vuoden sain harkinnanvaraisen terapian, eli maksoin yhden kerran viikosta kokonaan itse ja muista omavastuun. Myöhemmin nämä summat sain Valtionkonttorilta takaisin. Nyt 1,5 vuotta olen ollut vaativalla lääkinnällisellä kuntoutuksella, jolloin en joudu maksamaan omavastuuta ollenkaan. Tämä 2,5 vuoden tiivis psykoterapia vie omalla tavallaan mehut. Tiedän, että olisi asioista, mitkä pitäisi käsitellä, mutta en halua puhua niistä. En vain jaksa.


Niin kauan kun olen psykoterapiassa näin tiiviisti, minulla ei aloiteta neuropsykologista kuntoutusta, joka olisi aivovamman vuoksi hyvin oleellista. Uusi psykiatri hieman hämmentyi, kun kerroin etten näitä voi päällekkäin saada, sillä se olisi ilmeisesti liian kuormittavaa. Kuitenkin haluaisin kokeilla neuropsykologista kuntoutusta, mutta eipä sitä jaksaisi tähän päälle. Voi olla, että psykoterapiaa vähennettäisiin, mutta lopulliseen tulokseen emme päässeet.

Muistin puhua siitä, että minulle joku jossain mainitsi Kelan hoitotuen, johon olisin periaatteessa oikeutettu. Kukaan ei vain ole maininnut tällaistakaan tukea tai sen olemassa oloa. Usein harmittaa, kun olisi periaatteessa oikeutettu joihinkin asioihin, mutta niitä ei osaa hakea, kun ei tiedä kaikkea. Tätä varten tarvitaan lääkärin C-lausunto, jonka psykiatri kirjoittaa.

No, millainen fiilis jäi psykiatrista? Hyvä. Erittäin hyvä edelliseen verrattuna. Hän kuunteli, teki muistiinpanoja, tarkensi ja oli selkeästi kiinnostunut. Hän pahoitteli, ettei ollut pystynyt perehtymään enempää minun asioihini ja lisäksi uusi potilastietojärjestelmä hankaloitti hänen työtään. Silti vastaanotolta oli helpottavaa lähteä kotiin, kun ei tarvitse pelolla seurata OmaKantaa ja miettiä, mitä siellä on minusta väärin kirjoitettu.

torstai 14. maaliskuuta 2019

Ahdistus seurasta ja yksinäisyydestä

Viime viikko meni koko ajan jonkun seurassa. Pisin aika yksinololle oli maksimissaan tunnin. Olin ähkyssä kaikesta ihmiskontakteista. Päälle vielä visiitti omien vanhempien luokse ja viikonloppu ystävän seurassa. Sunnuntaina kun jäin yksin, iskikin ahdistuskohtaus päälle. Ahdisti jäädä yksin, vaikka olin niin väsynyt ihmisiin.

Edellisestä ahdistuskohtauksesta oli jo aikaa, mutta silti sitä jotenkin ei osaa odottaa, että ne palaisivat. Kesällä 2016, eli pari kuukautta puukotuksen jälkeen kohtaukset alkoivat, kunnes ne jossain vaiheessa loppuivat ilman sen ihmeellisempää syytä. Sain jopa diagnoosiksi ahdistuneisuushäiriön, vaikka ahdistuskohtauksia ei siinä kohtaa ollut ollut pitkään aikaan.

Tämän viikon olen ollut paljon yksin, en edes halua seuraa. Yleensä en todellakaan nauti yksin olemisesta, sillä olen lapsena joutunut olemaan olosuhteiden pakosta niin paljon yksin. En olisi ikinä osannut ajatella, että nauttisin niin paljon vain siitä, kun kuuntelen musiikkia ja hautaudun sohvalle.


Silti se yksinjääminen oli se, joka sai ahdistuksen pintaan? Senkö takia ahdisti, kun olin ollut niin paljon muiden ihmisten seurassa? Olisi niin ihanaa, jos omaa oloa pystyisi edes jonkin verran etukäteen arvioimaan. Minua ei kuitenkaan pelota mitkään pimeät, ötökät yms muut, mitkä selkeästi aiheuttavat monille ahdistusta.

Tuntuu muutenkin välillä, että oma olo menee ihan vuoristorataa. Ikinä ei voi ennustaa, milloin on hyvä päivä ja milloin ei. Jään välillä pohtimaan sitä, millainen olen läheisilleni. Kuinka kauan minun lähipiirin ihmiset jaksavat katsella tällaista tuuliviiriä? Siitä saa helposti lisää ahdistusta aikaan, vaikka varsinaisesti todellista ahdistusta siitä en saakaan. Tuo ahdistus-sana nyt on liiankin helppo käytettäväksi myös silloin, kun sen tarkoitus ei ole yhä syvällinen.

Sitä myös välillä pohtii, että riittäisikö jo diagnooseiksi nämä kolme jo löytyvää; masennus, posttraumaattinen stressihäiriö sekä ahdistuneisuushäiriö. Alkaisi riittää jo ne diagnoosit, jotka eivät näy päälle päin. Näihin diagnooseihin on muiden vaikea suhtautua, sillä helposti minut todetaan terveeksi, kun en näytä sairaalta. Valitettavasti.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Evakkoa ja remonttia

Viime viikon alun vietin uuden asunnon remonttia paossa. En kuitenkaan saanut evakkopaikassa kunnolla nukuttua, mikä heijastui hyvin voimakkaasti omaan jaksamiseen ja olotilaan. En voi sanoa olleeni kovin hyvää seuraa, saati erityisen pirteä. Torstaina oli jo pakko tulla remontin keskelle nukkumaan, jotta yöunista olisi tullut jotain.

Olin ajatellut olla kotona viikonlopun, mutta taas perjantaina lähdin vanhemmilleni nukkumaan. Samalla kävin tapaamassa vaariani. Lauantaina illalla palasin kotiin. Remonttimiehelle oli tullut tietokatkos, sillä hänellä oli tarkoitus vielä sunnuntainakin tehdä remonttia.

Sen sijaan lauantai-illan vietin purkaen tavaroita ja asuntoa siivoten yhdessä poikaystäväni kanssa. Ilman häntä en olisi saanut varmaan mitään aikaan. Asunnossa oleminen tavaroiden ollessa sekaisin oli niin stressaavaa, etten pystynyt olemaan asunnossa. Vaikka aivovamma tuo haasteensa kaikkeen tekemiseen, en silti siedä epäjärjestystä kotonani. Koska en muista, missä laatikossa mitäkin on, tuntuu olotila kamalalta.


Kun asunnossa sai huonekalut paikalleen, alkoi jo helpottaa. Yhä edelleen on muutama laatikko purkamatta, mutta parannusta sentään tapahtuu. Tosin vihaan väliaikaisratkaisuja, joten on helpompi vain sietää muutamaa purkamatonta laatikkoa. Taulut eivät ole seinässä, sillä en omista vatupassia, enkä jaksa ajatella liian matemaattisesti ja mittanauhan kanssa suunnitella taulujen paikkaa. Odotan siis, että joku urhea prinssi saapuisi paikalle. Tai saa se prinsessakin olla, ihan sama. Kunhan taulut saisi aseteltua kivasti.

Taika ei ole erityisesti pitänyt uudesta asunnosta. Se edelleen stressaa helposti, joten tottuminen on vasta alussa. Se onni tässä on, kun uudessa asunnossa on sohva, jonne koira osaa ihan itse hypätä. On ollut ihanaa olla yhdessä sohvalla, mistä koira ei ole ennen pitänyt.

Uudessa asunnossa ilahduttaa valkoinen väri sisustuksessa, iso peili eteisessä ja tietenkin oma piha. Vielä siitä ei saa nautittua niin paljon, kuin parin kuukauden päästä. On ollut mukavaa saada rauhallisempi asunto edellisiin verrattuna. Jospa tässä asunnossa viihtyisi vähän pidempäänkin.