tiistai 13. marraskuuta 2018

Hei, mä oon edelleen sairas

Tämä syksy on ollut voinnin suhteen alamäkeä jo pitkään. Koulujutut eivät menneet ihan niin kuin olisin halunnut, mummin kuolema ja siihen liittyvät omat asiat ovat ymmärrettävästi vetäneet mieltä alas. On kuitenkin muita asioita, jotka rasittavat. Tuntuu, että olen koko ajan menossa johonkin, enkä koskaan saa levättyä. En tiedä mihin kaikki tunnit vuorokaudesta valuvat, kun en koskaan jaksa tehdä mitään.

Samalla kun painan tukka pitkällä harrastuksissa, joita riittää viidelle päivälle viikosta, käyn kolme kertaa viikossa psykoterapiassa, kerran viikossa toimintaterapiassa ja kaksi kertaa viikossa minulla on kotikuntoutus, yritän yhä totutella siihen, ettei minun tarvitsisi jaksaa näiden lisäksi mitään. Tai siis monen mielestä tarvitsisi.

Tajusin, etten käynyt viime viikolla kertaakaan kaupassa, koska en yksinkertaisesti jaksanut. Söin valmistujaisistani ylijääneitä ruokia ja mitä nyt pakkasesta löytyi. Onneksi koiralle sentään oli pakasteessa raakaruokaa, koska niiden loppuessa on pakko mennä kauppaan. Jo nyt kauhulla ajattelen, mitä tarvitsen kaupasta ja pitäisi suunnitella kauppalistaa, mutta en jaksaisi sitäkään aloittaa,

Sen aikaa kun olen kotona kaikesta juoksemisesta paikasta toiseen, makaan raatona sängyssä. En saa mitään aikaiseksi, ellei kotonani ole joku muu auttamassa. Kun ei ole mitään muuta syötävää, syön nutellaa purkista. Olen jaksanut kävellä koiran kanssa vain lyhyitä lenkkejä, vaikka koira ansaitsisi enemmän. Taikaa kun ei vesisade haittaa, vaikka minä jäisin siinä kohtaa mieluummin kotiin. Enää en ole moneen viikkoon jaksanut käyttää koirankakkapusseja, olen vain jättänyt koiran jätökset juuri siihen, mihin ne ovat jääneet. Vielä kesällä en koskaan tehnyt niin. Enää en edes välttämättä jaksa mennä 1,5 kilometrin matkoja kävellen vaan saatan valita auton vain siksi, koska en jaksa kävellä tai olen jo myöhässä aikataulusta. Ennen aivovammaa pyöräilin töihin jopa 20 asteen pakkasessa keskellä talvea 6 kilometriä, mutta nyt en todellakaan jaksaisi.


Hiuksia pitäisi pestä useammin kuin nyt jaksan. En saa aikaiseksi mentyä edes suihkuun, koska olen niin väsynyt. Päänahkani ei todellakaan arvosta viikon kestäviä pesuvälejä, mutta en vain pysty. Viimeiset pari viikkoa olen taas ottanut puhelimen suihkuun mukaan ja kuunnellut musiikkia, joka saa minut edes jollain tavalla motivoitumaan peseytymiseen. Vaikka liikuntaa olisi viisi kertaa viikossa, en jaksa mennä liikkumisen jälkeen suihkuun.

Kaikkien näiden haasteiden jälkeenkin saatan vaikuttaa terveeltä. Sain kuulla hiljattain eräältä sukulaiseltani kuinka olen terve ja minun pitäisi käyttäytyä sen mukaisesti. Yritin sanoa, että olen tunnesäätelyn osalta enemmän viiden vanha kuin todellinen oma ikäni, mutta minulle sanottiin, että koska olen aikuinen, minun pitää osata hillitä itseni. Siinä hetkessä olisin samalla halunnut huutaa ja itkeä samaan aikaan.

Silti, kaikesta huolimatta skarppaan. Vaikka blogi on ollut pystyssä jo vuoden, en ole vielä kokonaan sisäistänyt aivovammaa. Minulla on psyykkistä kieltämistä ja oiretiedostamattomuutta. Aivovamman lisäksi on myös ne psykiatrian puolen sairaudet; masennus, posttraumaattinen stressireaktio ja ahdistuneisuushäiriö. Välillä toivoisin, että aivovamma näkyisi enemmän. Yritän itse hyväksyä sitä, että olen lopun elämääni sairas ja vammainen, mutta se, että ympäristö käskee minun olla terve, ei helpota asiaa. Ehkä siinä vaiheessa jos ja toivottavasti kun, saan henkilökohtaisen avustajan, niin ympäristökin huomaa kuinka olen edelleen sairas.

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Kolmas kerta oikeudenkäynnissä

Perjantaina oli kolmannen oikeudenkäynnin vuoro, jonka aihe oli lähestymiskiellon haku minua puukottaneeseen exääni kohtaan. Sain kuulla exäni vapautuneen ja samaa myös kertoi ne ulosoton kirjeet. Vaikka exäni ei ole ollut minuun yhteydessä, ei se silti poistanut pelkoa. En tiedä miten hän käyttäytyisi, jos kohtaisimme sattumalta.

Maanantaina lakimies soitti ja sovimme, että tulen mukaan oikeudenkäyntiin. En olisi halunnut mennä, mutta kuulemma olisi vakuuttavampaa, mikäli tulisin itse paikalle. Oikeudenkäynnissä minua ahdisti se, että exäni voisi olla paikalla, enkä tietäisi asiasta etukäteen. Maanantaina lakimies soitti käräjäoikeuteen ja varmisti, että saisin odottaa jossain erillisessä tilassa.

Perjantaina aamulla olin sopinut meneväni oikeustalolle yhdessä asianajajan kanssa. Samalla aamulla kävimme läpi kysymyksiä, joita hän halusi minulle esittää istunnon aikana. Kysymysten harjoittelun aikana alkoi jo päätä särkeä jännityksestä ja stressistä. Onneksi kaverini tuli tuekseni ja hänen läsnäolo rauhoitti mieltä.


Mieltä myös rauhoitti, kun asianajajani kävi kysymässä, onko exäni tullut paikalle, eikä häntä ollut näkynyt. Oikeudenkäynti alkoi myöhässä, mikä taas lisäsi odotuksesta aiheutuvaa turhautumista. Tällä kertaa istunto oli eri salissa kuin viimeksi ja nyt salissa oli vain tuomari ja sihteeri, eikä muita.

Aluksi lakimies perusteli miksi lähestymiskielto pitäisi asettaa ja sen jälkeen hän esitti aiemmin harjoitellut kysymykset. Sen jälkeen vielä tuomari esitti kysymyksen koskien sitä, onko exäni ollut yhteydessä minuun tällä välillä. Siinä kohtaa pelkäsin kaikista eniten sitä, ettei lähestymiskieltoa myönnetä. Tämän jälkeen oli tauko, jonka aikana tuomari teki päätöksen.

Tauko ei onneksi kestänyt kauaa ja pääsimme takaisin istuntosaliin kuulemaan tuomion. Lähestymiskielto määrättiin vuodeksi ja se on voimassa välittömästi. Tuomion kuuleminen helpotti ja sen jälkeen oli paljon helpompi hengittää. Sitä en tiedä aikooko exäni noudattaa lähestymiskieltoa ja mitä vuoden päästä tapahtuu. Omalla tavallaan tämä lähestymiskielto ja siihen liittyvä oikeudenkäynnin prosessi herätti taas yhtä paljon huolta ja turhautumista kuin toisaala jälkeenpäin helpotusta.

Turhautumista herätti se, ettei lakimies ollut itse mitenkään asiasta kiinnostumut, vaikka alustavasti olimme puhuneet lähestymiskiellosta jo aiemmin. Itse sain olla ottamassa häneen yhteyttä, minkä jälkeen vasta alkoi tapahtua. En jaksaisi olla jatkuvasti hoitamassa asioita, jotka olen jo delegoinut muille ihmisille.

maanantai 5. marraskuuta 2018

Valmis sairaanhoitaja

Tänään vihdoin kävin hakemassa tutkintotodistuksen postista. Virallisesti valmistuin jo viime viikon keskiviikkona ja lauantaina vietettiin juhlia kotonani. Vihdoin kaikki kouluun liittyvä stressi ja jaksamisen kanssa taistelu on ohi ja nyt saan vihdoin keskittyä olemaan sairaslomalla.

Juhlien aikana huomasin monesti vastaavani samoihin kysymyksiin uudelleen ja uudelleen. Kysymys on yksinkertainen: "milloin menen töihin?" Vaihtoehtona on myös kysyä minne aion mennä töihin tai milloin aloitan. Ikävää vaan, etten itsekään tiedä milloin työelämä kutsuu, kun en edelleenkään ole parantunut aivovammasta tutkinnon myötä.

Välillä olen ihan mielenkiinnosta katsellut työpaikkoja ja yksi osa-aikainen paikka oli vapaana naapurikunnassa. En edes halua katsella työpaikkoja, jotka ovat kokoaikaisia, sillä tiedän hyvin, etten sitä jaksaisi. Enkä edes pystyisi tekemään töitä näiden kaikkien kuntoutuksien ja terapioiden kanssa, en vain saa tunteja riittämään vuorokaudessa.


Sen sijaan se, että minulta jatkuvasti sukulaiset kyselevät työn perään, herättää tunteen, etteikö kukaan todella huomaa aivovammaani? Eikö kukaan lue blogiani ja saa sitä kautta tietää, kuinka vaikeaa minun on jaksaa edes kolmen viikon mittaista harjoittelujaksoa? Kirjoitan blogia, jotta ihmiset saisivat tietoa aivovammasta ja sen vaikutuksesta elämään konkreettisesti. En turhaan jaa linkkiä blogiini sukulaisille tai kenellekään muullekaan.

Olen kyllästynyt siihen, ettei kukaan tunnu ymmärtävän minua puhumisesta huolimatta. En turhaan aikatauluttanut juhlia kolmeen osaan, jotta saisin levättyä välissä. Minulla on tunne, etten jutellut kenenkään kanssa omissa valmistujaisissani, koska olin niin väsynyt. En jaksanut keskittyä vieraisiin omissa juhlissani. Minua harmittaa, että rakas vaarini tuli juhliini, enkä tiedä sanoinko hänelle mitään.

En voi sanoa olevani mitenkään onnellinen tästä tutkinnosta. Tämä ei ollut se tutkinto, jonka halusin. Tietenkin työtä tämäkin tutkinto vaati ja minun pitäisi olla tästäkin tyytyväinen. En kuitenkaan osaa olla, koska se tuntuisi siltä, kuin sanoisin aivovamman olevan ihan ok.

maanantai 29. lokakuuta 2018

Mitä sitten kun exäni vapautuu?

Tämä on kysymys, jota itsekin pyörittelen päässäni säännöllisesti. Vastaus on aika pitkälti se, etten tiedä. Vaikka ajattelen asiaa, en ole tehnyt ratkaisua suuntaan tai toiseen.

Painostus lähestymiskieltoon on ollut aika voimakasta eri suunnilta. Tietenkin lähestymiskielto on omalla tavallaan helppo ratkaisu. Tai siis jos sen saa, niin silloin se on helppo. Lähestymiskiellon saaminen ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Se ei kaiken lisäksi ole ikuinen.

Lähestymiskiellon hakeminen olisi oma prosessinsa, joita en ihan hirveästi halua kerätä. En ole edes jaksanut perehtyä aiheeseen, joten sinänsä tämä postaus ei ole mikään infopaketti.

Tämän ylläolevan tekstin olen kirjoittanut luonnoksiin maaliskuussa. Ajatus ei todellakaan pyörinyt mielessä kovin usein, ennen kuin alkoi olla oikeasti ajankohtaista odottaa exäni vapautumista. Tällä hetkellä tiedän, ettei hän enää ole vankilassa. Tiedän hänen osoitteensa, koska se on kirjoitettuna ulosotosta tuleviin kirjeisiin. Hän siis edelleen maksaa minulle korvauksia ja tähän mennessä osoite on ollut hänen vanhempiensa luo.


Olotila on omalla tavallaan jännittynyt. Tosin välillä unohdan koko asian ja seuraavaksi voin muistaa asian seuraavana päivänä. Satuin jopa vierailemaan hänen asuinpaikkakunnalla, mutta en siellä osannut pelätä, sillä liikuin koko ajan kahden kaverini kanssa. Yksin siellä en olisi pystynyt olemaan.

Päädyin lopulta hakemaan lähestymiskieltoa, kun keskustelin asiasta asianajajani kanssa. Sitä varten on tulossa oikeudenkäynti ensi kuun puolelle. En vielä tiedä, aionko itse mennä paikalle oikeuden istuntoon. Puhun sen tärkeydestä lakimiehen kanssa myöhemmin vielä. Pakko minun ei siis ole mennä, lakimies menee kuitenkin.

Tässä oikeudenkäynnissä ei puututa siihen asiaan, mikä jäi edellisellä kerralla kesken, eli korvauksiin. Viimeisessä oikeudenkäynnissä vaadittiin korvauksia vasta tilapäisistä haitoista ja kosmeettisesta haitasta. Jossain vaiheessa on siis tulossa vielä neljäs oikeudenkäynti, mutta sen ajankohdasta ei ole vielä tietoa. Se riippuu siitä, milloin aivovamman lopullinen haittaluokka määritetään.

Tätä oikeudenkäyntiä varten jouduin pyytämään lääkäriltä lausunnon psyykkisestä oireilusta, sillä puukotus aiheutti esimerkiksi posttraumaattisen stressireaktion ja ahdistuneisuushäiriön. Nämä diagnoosit kertovat pelosta, joka on jo asianajajan mukaan objektiivisesti ajateltuna hyvin uskottavaa. Pelko ei ehkä hallitse elämää, mutta saa ajattelemaan asioita, joita ei pitäisi joutua ajattelemaan.

maanantai 22. lokakuuta 2018

Alamäki

En ole aiemmin mielestäni reagoinut syksyyn erityisesti. En ole kärsinyt kaamosmasennuksesta, vaan aiemmatkin psyykkiset oireilut ovat johtuneet tapahtuneista asioista. Nyt en tiedä onko kyseessä kaamosmasennus vai kaiken summa.

Edellisessä postauksessa mainitsin mummini kuoleman. Se ei tullut yllätyksenä, mutta eihän kuolema ikinä hyvältä tunnu. Itse koin jopa helpottavana asiana olla läsnä mummini viimeisillä hetkillä, mutta olen tainnut siirtää oman suruni syrjään. Myös puukotuksen jälkeen meni pari kuukautta, ennen kuin aloin todella sisäistämään asian. Sekä henkilökunta että kaikki läheiset sanoivat minun käyttäytyneen äärimmäisen rauhallisesti. En edelleenkään usko itkupotkuraivarien apuun, mutta nytkään en näytä surua ulos.

Opinnotkaan eivät menneet niin kuin piti. Käytin 2,5 vuotta aikaa terveydenhoitajaksi opiskeluun, enkä saa molempia ammatteja. Sairaanhoitajaksi sentään valmistun kuun viimeinen päivä. Valmistumisen takia olenkin saanut todella paljon kyselyitä siitä, mihin aion mennä töihin. Ikävä vaan, ettei valmistuminen poistanut aivovammaa ja olenkin joutunut selittämään sitä, että en edelleenkään ole työkykyinen. Tuntuu kuin hakkaisin päätäni seinään selittäessäni yhä uudelleen ja uudelleen sitä, kuinka olen yhä vammainen, enkä tästä enää ikinä parane.


Samalla kaiken ohella yritän osallistua meidän aivovammaryhmän toimintaan. Järjestimme kypärätempauksen, jonka ideana oli lisätä aivovammatietoisuutta ja kannustaa pyöräilykypärän käyttöön. Olen saanut nimikkeen somevastaava ylipäätään koko ryhmälle, ei pelkästään tuolle tapahtumalle. Päässä pyörii paljon ajatuksia, enkä aina saa niistä kiinni. Ideana on kuitenkin Kanta-Hämeen alueella kasvattaa meidän ryhmää ja siitä tietoisuutta.

Olen huomannut taas, kuinka ihmissuhteeni vähenevät. Olen löytänyt uusia ihmissuhteita muista aivovammaisista, mutta haluaisin pitää vanhat kaverini tässä kaiken rinnalla. Parhaani yritän ja laitan viestiä, mutta en enää koe viestien olevan molemminpuolista.

Monien asioiden summana olen taas kokenut ahdistuneisuutta ja itkenyt enemmän viimeisen kolmen viikon aikana kuin edellisen 5 kuukauden aikana sitä ennen. En saanut henkilökohtaista avustajaa, jonka vuoksi olen joutunut venymään enemmän kuin mihin olisi oikeasti ollut jaksamista. Jossain vaiheessa tehdään hakemus uudestaan, jos vaikka uusilla lääkärinlausunnoilla onnistuisi paremmin.

Joka tapauksessa olo on huonompi kuin yli vuoteen ennen. Mietin myös sitä, että kuinka suuri osuus huonolle ololle on siitä, kun olen vähintään kerran viikossa unohtanut ottaa aamulääkkeen. Se on siis psyykelääke, jota olin jo itse jossain vaiheessa lopettamassa olon oltua pitkään hyvä. Nyt en enää uskaltaisi lopettaa. Kaikesta huolimatta silti yritän hymyillä. En tiedä minkä stigman takia en halua huonon olon näkyä.

tiistai 9. lokakuuta 2018

33 kysymystä ja vastausta

Näin tällaisen kivan haasteen ja ajattelin osallistua. Tässä on kuitenkin aika monta kysymystä ja varmasti osa uusia juttuja teille.

Avioliittoja: 0
Haaveilen kyllä naimisiin menosta. Totta kai juhlista, mutta lähinnä siitä, että joku haluaa olla kanssani loppuelämän ajan. 

Kihloissa: 0
Tätä vielä odotellessa 😂

Lapsia: 0
Myös omat lapset ovat haaveissa. En tiedä miksi, mutta jotenkin haaveilen kolmesta lapsesta. Voihan olla, että aivovamman vuoksi en hanki koskaan lapsia tai lapsiluku muuttuu ajan saatossa.

Lemmikkejä tällä hetkellä: 2
Mulla on mun ihana ja rakas mittelspitz-koira Taika ja vanhempien luokse jäänyt kissa. 

Leikkauksia: 7
Mut on leikattu ennen aivovammaa kerran, sillä mun korvien arpikudoksen liikakasvua hoidettiin leikkauksella ja sädehoidolla. Puukotuksen liittyen olen ollut leikkauksessa siis tähän mennessä 6 kertaa ja vielä yksi leikkaus on tulossa.

Tatuointeja: 3
Mulla on kaksi tekstiä tatuoituna: arveton on arvoton ja ei virheettömyys ole täydellistä. Nämä tekstit ovat samalla osoitus rakkaudesta Stam1naan, mutta myös kertovat minusta. Kolmantena tatuointina minulla on oikeassa pohkeesssa liljankukka.

Lävistyksiä: korvakorut
Alunperin korvissa oli 6 reikää, nyt niistä on jäljellä enää 3. Tosiaan 2 keloidisoitui kun olin teini-iässä ja nyt painenappihoidon aikana yksi on ilmeisesti kasvanut umpeen. Enempää lävistyksiä en saa ottaa keloiditaipumuksen vuoksi. Kieli vielä houkuttaisi, mutta puhun jo nyt niin epäselvästi, että ehkä sen vain unohdan.

Muuttoja: 5
Muutettiin lapsena äidin kotipaikkakunnalle. Aluksi asuimme mökillä ja mummilassa, kun meidän taloa rakennettiin. Silti lasken nämä vain yhdeksi muutoksi. Sen jälkeen olen yksin asuessani muuttanut 4 kertaa, ensimmäisen kerran tietenkin ekaan omaan asuntoon. Viimeisin muutto oli heinäkuussa, enkä ole vielä edes kertonut uudesta kodistani!

Ampunut aseella: kyllä
Meidän perheessä metsästetään ja minäkin olen ollut mukana. Yhden peuran olen kaatanut. Kuitenkin nyt en vain osaa kuvitella itseäni rämpimässä metsässä aseen kanssa. Ensinnäkin varmaan eksyisin ja toiseksi en jaksaisi olla siellä. Ase edelleen kyllä löytyy vanhempieni asekaapista.

Ottanut lopputilin: kyllä
Pääsin töihin Lidliin lukion jälkeen. Olin siellä kaksi vuotta vakituisena, kunnes halusin jo oman alan töihin. Vuoden verran keikkailinkin ennen puukotusta.
Ollut saaressa: kyllä
Muistan jo ala-asteella kuinka talvella hiihdimme läheiselle saarelle. Samoihin aikoihin kesällä soudimme serkkuni kanssa kumikanootilla kahdestaan mummilan lähellä olleeseen saareen. Mummi oli tehnyt meille eväät ja siellä sitten uimme ja kävelimme saarta ympäri. Onhan noita saaria käyty läpi useita, Helsingissä Korkeasaari, Mustikkamaa, Seurasaari, Lammassaari... Tykkään siis luonnosta ja liikkua erilaisissa paikoissa.

Autosi: pieni Suzuki
En ole autooni erityisen kiintynyt ja välillä tekisi mieli vaihtaa isompaan. Välillä tulee autossa raahattua niin paljon tavaraa kerralla, että tulee lähes ahtaanpaikankammo.

Ollut lentokoneessa: kyllä
Olen ollut kahdella koulun reissulla, Saksassa ja Hollannissa. Sen lisäksi olen ollut ihan lomalla Unkarissa, Kreikassa ja Kyproksella.

Onko joku itkenyt vuoksesi: kyllä
Puukotuksen aikaan ja sen jälkeen ei vaadi hirveästi saada ihmisiä itkemään kertomuksellani. Kerran koin jopa pahana asiana kun sain yhden ammattilaisen itkemään, vaikka itse en itkenyt. Siinä hetkessä se tuntui pahalta.

Ollut rakastunut: kyllä
Ei varmaan nyt vaadi selittelyjä?

Ollut ambulanssissa: kyllä
Ensimmäisen kerran olin ambulanssissa vain kyydissä, kun kaverini löi päänsä meidän kotona ollessamme kaksin. Siinä sitten soitin ambulanssin ja kävimme tarkistamassa että kaikki on ok. Toisen kerran ambulanssiin pääsin puukotuksen vuoksi. Myös sairaalasiirrot tehtiin ambulanssilla, kun minut siirrettiin Taysiin ja sieltä takaisin keskussairaalaan.

Luistellut: kyllä
En tiedä ketään, kuka ei olisi koulussa luistellut. Siis puhutaan Suomessa koulunsa käyneistä. Pidin luistelusta ja hiihtäminen oli aivan hirveää. Nyt taas hiihtokin on ihan kivaa. Ala-aste jätti traumat hiihtoon, mutta ei luisteluun.

Surffannut: en
En tiedä uskaltaisinko enää aivovamman kanssa kokeilla surffausta. Ylipäätään veteen kaatuminen ja kovien aaltojen iskeminen päälle ei huvita.

Ollut risteilyllä: kyllä
Ihan riittävän monta kertaa on tullut oltua laivassa. Enää ei pää kestä laivassa keinumista.

Ajanut moottoripyörällä: kyllä
Ajoin aikoinaan kevarikortin ja sen myötä on tullut ajettua moottoripyörällä useita kilometrejä. Nyt en ole useaan vuoteen ajanutkaan moottoripyörällä.

Ratsastanut hevosella: kyllä
Viimeksi kävin ratsastamassa kaverini kanssa keväällä. Lapsena olisin halunnut harrastaa ratsastusta, mutta vanhempien vuorotöiden ja pitkien välimatkojen vuoksi en ole harrastanut mitään.

Lähes kuollut: kyllä
Puukotus oli mielestäni tarpeeksi lähellä kuolemaa. Ilman sairaalahoitoa olisin kuollut.


Ollut sairaalassa: kyllä
Puukotuksen lisäksi olen ollut kerran yötä ensiavussa kurkunpään tulehtumisen vuoksi. Sain yskänkohtauksia, joiden aikana hengitys salpautui ja sainkin sitten siihen suonensisäisesti kortisonia. Seuraavana aamuna pääsin kotiin.

Suosikkihedelmä: vaihtelee
Pitkään olisin sanonut banaani, mutta nyt olen jotenkin kyllästynyt siihen. Viimeksi ostin omenoita ja sitä ennen päärynöitä. Myös mandariini, viinirypäleet ja hunajameloni kuuluvat suosikkeihin.

Aamu vai ilta: ilta
Olen aina ollut enemmän iltavirkku, kuin aamuihminen. Aivovamma vielä ehkä korostaa tätä. Toisaalta iltaisin olen usein todella väsynyt, jolloin en saa mitään enää aikaiseksi.

Lempiväri: vihreä ja sininen
Aikuisena olen myös viehähtynyt oranssiin. Tietenkin musta ja valkoinen aina toimivat. Sisustuksessa olen alkanut haalimaan keltaista. Kirkkaat värit toimivat minulle paremmin kuin pastellin sävyt.

Viimeisin puhelu: äidille
Puhun nykyään kaikista eniten puhelimessa äidin kanssa. En koe olleeni aiemmin äidin kanssa erityisen läheinen, mutta omilleen muuton jälkeen olen tullut läheisemmäksi äidin kanssa. Ehkä emme vain sopineet saman katon alle?

Viimeisin viesti: ryhmäkeskustelu
Yritän itse laittaa kavereille viestejä ja kertoa päivistäni. Kaiken kaikkiaan olen aika yksinäinen ja viestit edes vähän helpottavat asiaa.

Nähnyt jonkun kuolevan: kyllä
Olin vieressä, kun mummini kuoli hiljattain. Jotenkin koin tilanteen helpottavana, ei tarvinnut itse odottaa ikävää puhelinsoittoa. Ei sillä, että se kivaa olisi ollut, mutta ehkä omien opintojen takia osasin suhtautua kuolemaan eri tavalla.

Kahvi vai tee: molemmat
Kumpikin käy ja kumpaakin juon. Välillä vaihtelen, mutta yleisesti ottaen kahvia tulee juotua enemmän.

Paras piirakka: mustikkapiirakka
En yleensä pidä mustikasta, mutta kyllähän mustikkapiirakka on aina hyvää. Varsinkin äidin tekemä.
Kissa vai koira: molemmat
Meillä on kotona aina ollut kissoja ja koiria. Jotenkin koti tuntuu tyhjältä, jos ei olisi yhtäkään tassuparia kotona. 
Paras vuodenaika: kesä
Kesässä huonointa on hyttyset, mutta muuten se on vuodenajoista vain yksinkertaisesti paras. Rakastan kesää ja sitä kuinka voi lähteä ulos ilman vaatekerroksia. Kesällä sadekin virkistää ja ukkosmyrskyjä on kiva katsella. Sen sijaan muut vuodenajat ovat vain kesän odottamista.

perjantai 21. syyskuuta 2018

Vika harjoittelu

Aloitin maanantaina viimeisen harjoitteluni, jonka teen naistentautien poliklinikalla. Täällähän on siis poliklinikan sisällä teemapäiviä, kuten inkontinessi (virtsankarkailu ja laskeuma), kolposkopia (emättimen tähystys), lapsettomuus yms päiviä, joten päivien sisältö vaihtelee paljon. Kuitenkin olen tykännyt ihan hirveästi olla täällä harjoittelussa, sillä naistentautien poliklinikalla pääsee todellakin tekemään asioita.

Täällä ajat ovat yleensä 30 minuuttia pitkiä, joten minun on helpompi keskittyä. On myös kovin erilaista tehdä työtä koko ajan lääkärin kanssa, sillä silloin minun kirjaamisen määrä vähenee todella pieneen. Lääkärin sanelu on kuitenkin paljon laajempi, kuin hoitajan kirjaus. Jollain tavalla vastuu on pienempi ja itse keskityn eri asioihin, kun en joudu pitämään vastaanottoa yksin.

Se palaute, mitä olen saanut jo nyt, on vastaavaa kuin edellisissä harjoitteluissa. Puhun kuulemma asiakkaille hiukan epäasiallisesti, mutta nyt en ohjaajan mukaan ole ihan hirveästi tehnyt pahaa. Hänkin sanoi, että jokainen sanoo joskus asioita tarkoittamatta pahaa. Joka tapauksessa olen yrittänyt olla sanomatta mitään liikaa, joka ilmeisesti toimii.


Se, minkä olen tehnyt nyt eri tavalla kuin edellisissä harjoitteluissa on se, etten ole kertonut aivovammasta. Olen ohjaajalle sanonut, että minulla on sairaus, jonka takia käyn hoidoissa, mutta en ole sanonut hoidon olevan psykoterapiaa. En halua, että aivovamman mainitseminen saa ohjaajan kiinnittämään erityistä huomiota oireisiini. Olen kyllä sanonut, että voin sanoa diagnoosini sitten, kun olen saanut loppuarvioinnin tehtyä.

En ole ollut kuin kaksi päivää oman ohjaajani kanssa, joten muut ovat kyllä noteeranneet sen, että lähden kesken päivän pois. Olen siis tietenkin aamulla kertonut, että minulla on oma meno, jonka koulu ja oma ohjaajani tietävät. Silti tiedän, että herätän huomiota. En tiedä kuinka paljon muut ihmiset ylipäätään katsovat kenenkin ihon kuntoa, mutta minä ainakin kiinnitän ihoon huomiota. Näen ihmisten arvet ja tatuoinnit ja mietin niiden syntymistapaa. Minullakin useat arvet näkyvät työvaatteiden alta.

Vaikka harjoittelu on lähtenyt kivasti käyntiin, niin silti taustalla on unettomuutta. En saa iltaisin tarpeeksi ajoissa unta, jonka vuoksi olen tietysti tavallista väsyneempi. Yritän, ettei se töissä näkyisi, mutta vapaa-ajalla minusta kuulemma huomaa kärttyisyyden. Ehkä myös vapaalla en jaksa pitää niin voimakkaasti kulisseja pystyssä. Onnekseni Taika-koirani on ollut tiistaista asti hoidossa, joten olen saanut hiukan enemmän levättyä kotona. Tosin juuri en ole kotona ehtinyt olla muiden menojen vuoksi.

Onneksi jäljellä on enää kaksi viikkoa, joten uskoisin jaksavani tämän harjoittelun ihan ok. Tietenkin odotan niitä päiviä, kun minulla ei ole mitään ohjelmaa. Siis jos sellaisia päiviä vielä joskus tulee. Edellisen harjoittelun jälkeen ehdin olla kolme viikkoa vapaalla ja koko se väli oli täynnä kaikkea tekemistä ja tapahtumaa. Ehkä tämän harjoittelun jälkeen alkaa taas olla aikaa vain olla.