keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Potilasasiamiestä ja eläinlääkäriä

Tänään on taas niitä päiviä, kun saa juosta paikasta toiseen. Aamuisen psykoterapian jälkeen menin hakemaan ystävääni mukaan tapaamaan potilasasiamiestä. Hän oli hoitanut ajan potilasasiamiehelle heti kun oli kuullut miten psykiatrini kohteli minua viimeksi. Oli helpompaa mennä tapaamiseen, kun tiesi toisen ihmisen olevan tukena.

Sairaalalla ensin haimme oikeaa paikkaa ja ovea, josta pääsisi sisään. Ehdimme juuri ja juuri istua aloilleen, kun meitä jo pyydettiin sisään vartti etuajassa. Kävimme läpi puhelua psykiatrin kanssa ja myös hieman sitä, miten aiemmin asiakkuus on toiminut. Jo puolen tunnin kohdalla aloin väsyä. Asian läpikäyminen ja se, miten minua kohdeltiin todella töykeästi nosti tunteita pintaan ja se on tietysti todella kuormittavaa.

Jo se kuinka aivovammaisia vähätellään yleisesti suututtaa, mutta toivoisin, että edes ammattihenkilöt osaisivat suhtautua vammaan järkevästi ja ihmisarvoa kunnioittaen. En koe saaneeni laadukasta hoitoa. Viikko sitten lääkitykseen liittyvään soittopyyntöön ei ole vieläkään vastattu. Potilasasiamieskin sanoi, ettei ihme, jos luotto lääkäriin on mennyt. Haluan vammasta huolimatta olla ihminen, johon suhtaudutaan asiallisesti, mutta samalla vamma huomioiden.

Lähes kaksi tuntia vietimme keskustellen tilanteesta. Potilasasiamies vie tiedon tapahtuneesta kyseiselle lääkärille, mutta myös jollekin ylemmälle taholle esiin ja minä tulen saamaan kirjallisen vastauksen molemmilta tahoilta. Jännityksellä odotan, millainen vastaus tulee olemaan, mutta vastauksen pitää tulla kuukauden sisällä.


Potilasasiamiehen tapaamisen jälkeen oli koiran eläinlääkärin aika. Taikalla on aina välillä ollut ripulia, mutta viime viikonloppuna se paheni ja muuttui veriripuliksi. Varasin ajan Omaeläinklinikalle, jossa koira oli syksyllä hammaskiven poistossa. Koirasta otettiin verikoe, jonka perusteella eläinlääkäri epäili ripulin johtuvan ruuasta. Nyt sen ruoka on rajoitettu kanaan ja sikaan ja näillä mennään hetki. Jos apua ei ole, otetaan laajempia verikokeita. Lisäksi mukaan tulee maitohappobakteeri koiralle.

Kolarin jälkeen ollut stressi oli myös puheena. Koira saa nyt lääkityksen, jolla on ollut erittäin positiivisia vaikutuksia eroahdistukseen ja yleiseen ahdistukseen. Näin ollen joudun varmaan ostamaan koiralle myös oman dosetin, jotta muistan meidän molempien lääkkeet 😂 Huomenna on koiralle varatun hierojan aika, josta toivon myös apua stressiin. Hieroja on myös Omaeläinklinikalla. Eläinlääkäristä sain suoraan vakuutuksen korvaamaan osan käynnistä, mikä helpotti kummasti taloudellista puolta. Toivottavasti koiran olo helpottuu näillä jutuilla.

Onko muuten teidän koirat olleet hieronnassa? Onko niistä ollut selkeitä hyötyjä?

sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Toiset Jumalat

Eilen oli kauan odottamani Apulannan keikka Hartwall-areenalla. Olin ostanut liput heti, kun ne myyntiin tulivat vajaa 1,5 vuotta sitten. Oli helppo unohtaa keikka, kun välissä oli kuitenkin vuosi lippujen ostosta. En silloin edes ajatellut, kenen kanssa keikalle lähden, ostin silti kaksi lippua. Muutama viikko sitten havahduin todella siihen tosiasiaan, että keikka on pian ja minulla ei ole kaveria mukaan. Onneksi ihana pikkuserkkuni päätti lähteä mukaan.

Mentiin keikalle junalla ja onneksi saattajan avulla päädyin oikeaan junaan, jossa pikkuserkkuni jo odotti. Pasilan asemalla hetken aikaa mietin että mihin suuntaan sitä pitäisi lähteä ja ääneen kysymyksen esitettyäni, vierestä ohi kävelevä mies sanoi, että sama suunta kuin kaikilla muillakin. Muutaman metrin päässä olikin kyltti, jonka mukaan lähdimme suunnistamaan areenalle. Aivovamman kanssa ei tosiaan aina leikkaa, kun miettii mikä suunta on oikea.

Ovilla vastassa oli turvatarkastus ja sisällä olimme jo reilua tuntia ennen keikan alkua. Katsomoon pääsi tunti ennen ohjelman alkua ja melkein heti pääsimme katsomoon. Huvitti, kuinka tyhjä areena oli vielä 20 minuuttia ennen keikan alkua. Hetkessä kuitenkin ihmiset pakkautuivat sisään ja keikka alkoi.


Sain kuunnella monia suosikkikappaleita ja viimeisten joukossa oli Pahempi toistaan, joka aloitti Apulannan fanituksen. Yllätyin, kuinka paljon oli valittu vanhoja biisejä ja niitä, jotka eivät olleet edes radiosoitossa. Vaikka tunnistin kaikki biisit, en saanut kaikkien kappaleiden nimiä mieleen, lyriikat sen sijaan yllättävän helposti. Päivää keikan jälkeen, joudun todella miettimään, että mitä kappaleita siellä edes soitettiin. En vain saa niitä mieleeni.

Istuin konsertissa 2,5 tuntia ja jälkikäteen ajateltuna muistan vain murto-osan asioista. Tuntuu todella pahalta, kun unohtaa kaikki asiat niin helposti. Kyse nyt ei ole pelkästään konserteista, myös ihan kaikki muukin unohtuu. Oli kyseessä sitten jääkiekossa tehty maali, tai kauppalista. Tuntuu loputtomalta suolta yrittää yhä uudestaan ja uudestaan vakuuttaa ihmisille, kuinka muisti ei toimi. Saan aina kuulla sen saman asian: "ei mullakaan muisti aina toimi, vähän väliä unohdan jotain". Joo, minäkin terveenä unohdin jotain, mutta tämä on erilaista. Pahempaa ja menee jo epänormaalin puolelle.

Toinen asia, josta aivovamman huomaa, on se, että suunnistaminen on mahdotonta. Sain kyydin kotiin, ja minulle annettiin ohje kävellä kohti Pasilan tv-tornia. Eksyin. Onneksi kyyti löysi minut paikannuksen avulla, koska itse olin jo siinä kohtaa niin lukossa, etten pystynyt enää tekemään mitään. Tuo lukkotila on minullekin taas uusi asia, jota en ole kovin kauaa edes tiedostanut. Näistä huolimatta, sen mukaan mitä edes muistan, niin oli kiva konsertti. Kuitenkin sen jälkeinen väsymys oli ihan riittävää hetkeksi. Plus koska en tietenkään muistanut korvatulppia, niin korvatkin kertoivat, että on ihan hyvä idea levätä taas.

torstai 14. helmikuuta 2019

Hyviä uutisia

Olin tänään tapaamassa kuntoutusohjaajaa. Hänet minulle ohjattiin, jotta saisin täytettyä hakemuksen sopeutumisvalmennuskurssille. Erityisesti minulle suositeltiin väsyvyyskurssia, joka toteutuu syys-lokakuun vaihteessa. Kurssi on tarkoitettu siis aivovamman saaneille itselleen mutta myös läheiselle. En itse vielä tiedä, tuleeko mukaani joku, esimerkiksi seurustelukumppani tai joku muu läheinen. En nyt osaa enää ajatella 25-vuotiaana ottavani äitiäni mukaan (sori äitee, tiedän että luet tämän kuitenkin) vaikka toisaalta kaikista eniten ymmärrystä aivovammaani kohtaan tarvitsisi veljeni, joka ei vieläkään ymmärrä.

Samalla kun täyttelin kaavaketta, tuli puheeksi kuntoutusohjaajan kanssa haastava psykiatrini. Hän kertoi ihanan ilouutisen, eli tuo lääkäri lopettaa työnsä sairaalassa helmikuun lopussa. Sain kyllä kyseiselle lääkärille vielä uuden ajan tämän kuun loppuun, mutta ajattelin kestää sen. Varsinkin kun olen tekemässä tästä lääkäristä valituksen. Olen saanut kuulla, että lääkärillä on jo valmiiksi hankalan ihmisen maine ja olen sen verran itsekin osannut nimen googlettaa, että kyseisen ihmisen työtapoja on jo ennenkin kritisoitu ihan uutisissa asti. Olen niin helpottunut, että enää minun ei tarvitse tavata tuota lääkäriä. Sen sijaan todennäköisesti kuvioihin astuu jossain vaiheessa psykiatri nro 4.

Eilen taas oli uusintapalaveri vammaispalvelun työntekijän kanssa. Mukana oli kotikuntoutusta tekevä arjen tukihenkilö. Siinä reilun tunnin aikana tuli keskustelua edelleen kaikista arjen haasteista ja siitä, kuinka vaikeaa arkeni on, vaikka saan apua kotiin kaksi kertaa viikossa. Viimeksi kuulemma avustajan saaminen tyssäsi siihen, että minulla piti alkaa neuropsykologinen kuntoutus (nepsystä yleisesti puhuttu) ja uusi ihminen arkeni lisäksi olisi ollut liikaa. Nepsy ei kuitenkaan koskaan alkanut.


Vihdoin vammaispalvelu oli sitä mieltä, että on aika kokeilla henkilökohtaista apua. Saan siis oman avustajan! Aluksi sopimus tehdään määräaikaisena ja jos homma tuntuu hyvältä, avustaja vakinaistetaan. Tunneiksi sovittiin 30-50 kuukaudessa, koska pitää selvittää mikä on oikeasti tarve. Tällä hetkellä kotikuntoutus käy 8 tuntia kuukaudessa ja se on aivan liian vähän. Avustaja pyritään saamaan mahdollisimman pian, mahdollisesti jo maaliskuusta.

Se huono puoli tässä avustajassa on, ettei sen kanssa ole mahdollista saada kotikuntoutusta. Olen tykännyt kovasti tämän hetkisestä arjen tukihenkilöstä ja meidän henkilökemiat toimii hyvin yhteen. Toivonkin, että tuleva avustaja olisi sellainen, kenen kanssa tulee hyvin toimeen. Toki uuteen ihmiseen tutustuminen on aina oma asiansa, mutta toivotaan parasta. Tietenkin mietin, että millainen ihminen avustaja on ja ymmärtääkö hän todella aivovamman oireet. Esimerkiksi juuri monet sukulaiset eivät tajua asiaa, koska he eivät näe vammaani päivittäin. On helppo kuvitella, että olen ihan terve, kun en näytä sairaalta.

Tietenkin tästäkin asiasta saa stressattua vaikka kuinka paljon. Täytyykin toivoa, että avustaja on mukava ihminen ja ymmärtää aivovammaa. Tästäkin asiasta puhuimme vammaispalvelun työntekijän kanssa ja hän kertoikin, että on kahdenlaisia avustajia. On niin sanottuja hoidollisia avustajia ja tavallisia. Jälkimmäisillä ei välttämättä tarvitse olla alan koulutusta. Minähän periaatteessa hoidan itse kaikki lääkinnälliset asiat, kuten jaan omat lääkkeeni dosettiin, eli periaatteessa sellaiseen asiaan en avustajaa tarvitse. Hoidollinen avustaja taas toisaalta voisi osata paremmin huomioida aivovamman vaikutuksen arkeen.

Nyt voikin ilolla toivottaa hyvää ystävänpäivää! Onko teillä avustajia? Miten heidän kanssaan on sujunut?

tiistai 12. helmikuuta 2019

Päivitystä mielenterveyden tilanteeseen

Huomaan, että käsittelen asioita viiveellä. Rankan syksyn jälkeen meni pitkään ihan hyvin, mutta vuoden vaiheessa alkoi tulla taas paheneva masennus. Mielialaseulojen perusteella kyseessä oli jo vakava masennus entisen keskivaikean sijaan. Psykiatrin aika oli joulukuun lopulla ja silloin sain uudeksi lääkkeeksi Medikinet-valmisteen, jonka tarkoitus on piristää ja lisätä aikaansaamista. Seuraava kontrolliaika sovittiin helmikuun alkuun, jotta voidaan nähdä miten uusi lääkitys vaikuttaa.

Toi kontrolliaika nyt ei mennyt kovin hyvin. Ensinnäkin olin kipeä, joten jouduin vaihtamaan ajan puhelinajaksi, jotta saisimme puhuttua lääkityksestä, jonka en ole huomannut vaikuttavan lainkaan. Psykiatri soitti ensinnäkin ennen sovittua aikaa ja olin siinä vaiheessa koiran kanssa ulkona. Sanoinkin sen ääneen, mutta lupasin pystyä puhumaan. Ensimmäiset muutamat lauseet vaihdettiin ihan tavanomaisesti, mutta se muuttui.

Lopussa kuulen lääkärin jo lähes huutavan minulle. En kuulemma sitoudu hoitooni, en voi olla kipeä, koska vein koirani ulos (mitä yksin asuva koiranomistaja voi muuta tehdä kuin viedä koiransa kipeänä ulos?), minun ammattitaidolla ei tee mitään tässä kohtaa ja vänkään vain vastaan. Yritin pitää puoliani ja sanoa vastaan, mutta en pystynyt, koska en saanut edes kunnolla suunvuoroa. Vihaan sitä, kun joku puhuu päälle yrittäessäni keskustella ja en haluaisi tehdä sitä itse. Lopulta puhelu päättyy siihen, kun lääkäri ilmoittaa uuden ajan ja lähes lyö luurin korvaan.


Pahentuva masennus on tuonut tullessaan toiveet omasta kuolemastani. En suunnittele mitenkään itsemurhaa, yms, enkä edes vahingoita itseäni, vaikka sitä olen joskus aiemmin kyllä tehnyt. Yritin näistä itsetuhoisuuden muodoista kertoa lääkärille. Hänen vastaus sanatarkasti oli: "mitä sä näistä mulle puhut?" Öö, siksi, koska olet minua hoitava psykiatri. Keskussairaalan slogan on "Sinua kuunnellen" ja tässä keskustelussa se ei todellakaan toteutunut.

Purskahdin itkuun. Itkeminen ei ole minulle mitenkään kaikista tyypillisin keino purkaa tunteita, mutta nyt ei muuta ollut. Olisi ihanaa osata purkaa omia tunteitaan paremmin, sillä huomaan, etten vieläkään osaa tehdä sitä. En edes osannut pitää puoliani minua kohtaan töykeästi käyttäytyvää ihmistä vastaan. Annan edelleen ihmisten kävellä ylitseni, aivan kuten annoin exäni kohdella minua huonosti. Seuraukset tiedättekin. Aivovamma ja sitä rataa.

Aloitin syksyllä toimintaterapiaryhmässä, jossa käytettiin voimauttavan valokuvan keinoja itsensä ja tunteiden käsittelyyn. En tiedä onnistuinko siinäkään. Jo silloin joulukuun lääkärin tapaamisella kerroin, etten meinaa jaksaa kaikkea tätä kuntoutusta, joka minulla on tällä hetkellä menossa. Lääkäri kutsui tätä aivokuntoutukseksi, joka treenaa aivojani. Muuten ihan hyvä, mutta tällä hetkellä en selviä edes tavallisesta arjestani, niin miten minun pitäisi jaksaa vielä toista kuntoutusta kerrallaan? Psykoterapeuttinikin koko ajan sanoo, että minun pitäisi vähentää asioita elämässäni. Yritän tietenkin, mutta on hankalaa sanoa ei, kun on tottunut terveenä erilaiseen elämään.

Minulla aloitettiin joulukuussa Medikinet-lääke pienimmällä annoksella ja sen tarkoituksena oli olla piristävä ja tarkkaavuutta parantava aine. Söin sitä kaksi kuukautta huomaamatta mitään eroa entiseen. Tuossa puhelussa psykiatrin kanssa hän tuplasi annoksen ja sain uuden reseptin. Tänään pakettia katsellessani huomasin, että lääke oli vaihdettu pitkävaikutteiseen versioon. Lyhytvaikutteisen version vaikutus loppuu tunneissa, pitkävaikutteisen kanssa puhutaan päivistä. Näin ollen lääkeaine jää elimistöön ja toimii piristävänä vielä silloin, kun minun pitäisi jo mennä nukkumaan. Kovin fiksua, eikö? Muutenkin nukun niin huonosti.

perjantai 8. helmikuuta 2019

Epäonnistunut aloitus vuodelle

Jotenkin kaikki tuntuvat hehkuttavan uutta vuotta ja uutta minää. Sitä, kuinka tästä vuodesta tulee parempi kuin edellinen, kuinka tämän vuoden aikana unelmat toteutuvat ja kaikki sujuu hienosti. Itse en osaa olla yhtään niin positiivinen tämän vuoden suhteen.

Ensinnäkin solisluun murtuma on parantunut huonosti. Tosin tämän selvittämiseen jouduin ensin olemaan kolarissa. Sen seurauksena autoni virui erään korjaamon pihassa ja odotti vakuutusyhtiön edustajan vierailua. Sen verran sain korjaamolta kuulla, että kaiken järjen mukaan autoni menee lunastukseen. Koska elämä on autoon tottuneena hieman haastavaa ilman sitä, oli pakko hankkia uusi auto.

Uusi auto, kolari, aivovamma ja todella huonoja kelejä on tuonut mukanaan pahentuneen ahdistuneisuushäiriön. Ennen auto toi vapauden tunteen, joka on nyt vaihtunut pelkoon. Kun yhtenä päivänä ajoin yksin ei niin tutulla paikkakunnalla, olin ajamisen jälkeen siinä tilassa, että jalat tärisi. Jo kymmenen minuutin ajon jälkeen on sellainen tunne, että kaipaisin taukoa.


Entäs sitten solisluu? Siinä se mukana roikkuu. Toisinaan sen kanssa pystyy tekemään jo hyvin kaikkea ja yhtenä hetkenä kipu säteilee pitkälle lapaluuhun ja kyynärpäähän. Kolarin jälkeen ambulanssissa minut todettiin muutoin aivan ehjäksi, mutta lääkärin tarkastusta suositeltiin. Löin siis takaraivoni niskatukeen, mutta muuten en vahingoittunut kolarissa. Lääkäriaikoja yksityiselle ei ollut tietenkään enää viikonloppuna iltapäivän ollessa pitkällä, joten päädyin taas ensiapuun. Ensiavussa olkapää kuvattiin, mutta muutoin mitään ei tehty. Koska solisluun murtuma ei ollut luutunut juuri yhtään, jouduin ottamaan kantositeen uudestaan käyttöön.

Näin ollen liikuntakielto jatkui entisestään. Koska ainoa liikunta, jota pystyin harrastaa, oli kävely, on sitäkin tullut tehtyä. Ongelma on se, että pitkään kävely aiheutti kipua solisluussa. Elämä kivun kanssa oli pitkästä aikaa lähes shokki. Aiemmin kärsimäni hermokipu oli ehtinyt unohtua. Hyvänä uutisena oli se, että vakuutusyhtiö vihdoin hyväksyi fysioterapian maksusitoumuksen ja olen päässyt sinne jo kerran.

Kun solisluun tilanne alkoi olla jo hyvä, sainkin mojovan flunssan niskaani. Yksin asuvalle koiranomistajalle mikään sairaus ei ole riittävän suuri syy jäädä sisälle, vaan koira oli vietävä ulos. Flunssan seurauksena nukkuminen on mennyt vielä tavallista vaikeammaksi. Jo ennen flunssaa olin jostain syystä hyvin väsynyt, ilmeisesti keho reagoi jo tulevaan sairauden puhkeamiseen.

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Oma koti

Viime keväänä avoeron jälkeen oli aika etsiä uusi asunto. Minulla oli varsin tiukat kriteerit asunnon sijainnille, joten kovin montaa vaihtoehtoa ei ollut. Kävin kyllä katsomassa useampia asuntoja, mutta mieleistä ei löytynyt. Yksi syy oli tietenkin raha. En voi sanoa, että Kelan ja Kevan tuilla kovin herroiksi pääsisi elämään.

Lopulta olin siinä pisteessä, että muuttoon oli aikaa alle viikko, eikä asuntoa vieläkään ollut löytynyt. Maanantaille sain sovittua yhteen asuntoon näytön, kun lauantaina oli viimeinen päivä muuttaa. Kyseessä oli sama talo, josta olin käynyt katsomassa asuntoa silloin, kun muutin ensimmäistä kertaa paikkakunnalle. Itse asiassa kyseessä oli viereinen asunto, kuin viisi vuotta aiemmin katsomani.

Kyseessä oli 32 neliön yksiö, johon kuului vaatehuone. Vessassa oli tilava suihku, mutta ei paikkaa pesukoneelle. Sen sijaan taloyhtiössä oli ilmainen pesukone, jota sai vapaasti käyttää. Keittiöön mahtui oma ruokapöytä ja huone oli varsin tilava. Keittiön ja eteisen laattalattia oli aivan hirveä väriltään ja keittiön kaapin ovet aivan yhtä kamalat. Huoneen puolella vielä kiersi boordi, joka sai huoneen tuntumaan todella pieneltä. 

Kaikesta huolimatta jotenkin asunto kutsui minua. Eipä sillä, ei ollut kovin paljoa vaihtoehtoja valittavaksi. Niin sitten kirjoitin vuokrasopimuksen ja pääsin muuttamaan. Totta kai elämää hankaloitti pesukoneen ja tiskikoneen puuttuminen jaja ärsyt asua maan tasalla, koska kaikki näkivät oletko kotona vai et. Koira sopeutui sinänsä hyvin uuteen asuntoon, mutta koska asunnossa ei ollut ulko-oven lisäksi väliovea, kuului rappukäytävän äänet todella selkeästi sisälle.


Rakastin kuitenkin asunnon viileyttä kesäkuumalla ja syviä ikkunalautoja, joille sain hyvin kasvini. Boordi lähti asunnon omistajan luvalla, vaikkakin vasta marraskuussa. Ensimmäinen asunto, jossa asuin, oli vielä kaiken lisäksi 10 neliötä pienempi, joten sinänsä tilaa oli. Kuitenkin tiesin alusta asti, ettei asunto tule olemaan mikään vuosien koti.

Nyt onkin jo aika muuttaa seuraavan kerran. Minulle tuli mahdollisuus muuttaa tuttuni omistamaan rivitaloasuntoon. Kun on elänyt elämänsä ensimmäiset 19 vuotta omakotitalossa, haluaa sitä asua rauhallisemmassa ympäristössä, kuin kerrostalossa. Saan keväällä aidattua pihan koiralle ja tietenkin käyttööni pyykinpesu- ja tiskikoneen omasta saunasta puhumattakaan. Muutan kaiken lisäksi lähemmäs sairaalaa, joten käynnit siellä helpottuvat.

Muuttaminen ei silti ajatuksena tunnu kovin ihanalta. En muutenkaan omista mielestäni kovin paljoa ylimääräistä, mutta tavaraa silti löytyy. Muuttaminen on toisaalta tällä kertaa varmasti helpompi, koska voin viedä vähän tavaroita jo ennakkoon uuteen asuntoon. Vielä en edes osaa sanoa sitä kodiksi. Tuleva asunto tulee olemaan viides sen jälkeen kun olen muuttanut omilleni. Viisi ja puoli vuotta ja viisi kotia kertoo muuttamisen määrästä. Toivonkin, että tulevassa asunnossa saisi elää edes hetken ilman, että täytyy miettiä seuraavaa liikettä.

Pysyvyys olisi asia, jota tällä hetkellä kaipaan. Tykkään toki suunnitella asioita ja pohtia vaihtoehtoja, mutta tietyt raamit olisi hyvä säilyttää. Muutos, vaikka positiivinenkin, tuo aina stressiä ja vie voimavaroja. Olen väsynyt ja haluaisin sen hetken, kun tiedän kaiken olevan hoidettu. Muutto on niin iso asia, että sen kanssa vietän varmaan seuraavan kuukauden unettomia öitä.

perjantai 4. tammikuuta 2019

Mieleenpainuvimmat asiat vuodelta 2018

Jotenkin tykkään lukea muiden blogeista vuosikoosteita. On ihanaa, kun jotkut jaksavat käydä joka kuukauden suurimmat tapahtumat, mutta itse en jaksa miettiä niin pitkälle. Onhan tietenkin joka kuussa tapahtunut asioita, mutta annan itseni päästä nyt helpommalla. Ehkä se on ihan ok, varsinkin kun minun pitäisi olla nukkumassa, mutta en vain nukahda. Nämä asiat ovat satunnaisessa järjestyksessä.

Ensimmäisenä mieleen tulee ero avopuolisosta. En odottanut sitä ja meni kauan aikaa, jotta osasin surra asiaa. Minulle on tyypillistä käsitellä asioita jälkikäteen ja ero oli yksi niistä asioista, joiden käsittelyä olen lykännyt.

Eron myötä päädyin muuttamaan. Entinen asunto oli 50 neliöinen kaksio ja nykyisessä asunnossani on 32 neliötä, mikä on huomattavasti vähemmän aiempaan verrattuna. Oli myös outoa asua pitkästä aikaa yksiössä. Toisaalta tiesin kyllä, etten aio asua nykyisessä asunnossa lopun ikääni, joten myös asunnosta kodin tuntuisen tekeminen on vienyt aikaa. Siinä missä ennen osasin jo olla yksin, huomaan nyt ahdistuvani asunnossani yksin. On ollut vaikeaa taas sopeutua asumaan yksin.

Kuitenkaan kulunutta vuotta en ole viettänyt yksin. Uusi parisuhde on tuonut elämään paljon positiivista väriä. Tällä hetkellä ei ole ajankohtaista muuta kuin seurustella ja katsella tilannetta tällaisenaan. Tulevaisuudessa on siis muutakin välimatkaa tiedossa, kuin eri paikkakunta.

Kesällä päätettiin lähteä äkkilähdöllä Kyprokselle. En vaan jälkikäteen ajatellen suositella kohdetta. Jotenkin kohde oli vain niin tyhjä. Tai ainakin valitsisin suuremman kaupungin tai sitten koko saaren suurimpien kaupunkien kiertämisen matkan ajan. Tykkään kyllä matkustaa ja haaveilen jo seuraavasta matkasta. Mitään tosin ei ole varattu tai suunniteltu, mutta äkkilähtöjä on ihana selata.

Syksyä on varjostanut loukkaantumiset, joista edelliset postaukset ovat koostuneet. Ensin oli peukalon sijoiltaan meno, sitten selän noidannuoli ja viimeisenä solisluun murtuma. En voi sanoa näiden vuoksi syksyn olleen erityisen helppo. Onneksi muuten olen tainnut olla fyysisesti terve.


Lokakuun viimeinen päivä valmistuin sairaanhoitajaksi. Tästäkään saavutuksesta en ole osannut iloita. Alunperin haaveilevani terveydenhoitajan tutkinto jäi puuttumaan muutamasta harjoittelusta ja melkein valmiista opinnäytetyöstä. Toisaalta on ollut helpottavaa, kun ei ole tarvinnut miettiä kouluun liittyviä asioita, mitä nyt jouduin hoitamaan Valviran lupahakemuksen itse. Vielä en ole siis sieltä saanut hyväksyttyä ilmoitusta, millä ei varsinaisesti ole kiirekään. Töitä ei ole nimittäin hetkeen tiedossa.

Syksyn myötä myös masennus on pahentunut. Olen tunnollisesti käynyt psykoterapiassa ja toimintaterapiassa, mutta nekään eivät ole estäneet masennuksen syvään kuiluun putoamista. Masennuksen myötä myös blogi on jäänyt entistä vähemmälle huomiolle. Masennus pahentaa entisestään aikaansaamattomuutta, joten vaikka blogi ja kirjoitettavat aiheet käyvät mielessä, en vain saa aikaiseksi kirjoittaa mitään ylös.

Tämä vuosi on tuonut enemmän uusia ihmissuhteita kuin pari aiempaa yhteensä. Olen päässyt tutustumaan moniin muihin aivovammaisiin, mutta myös aivan terveisiin ihmisiin. On ollut ihanaa, kun omalla kotipaikkakunnalla on pitkästä aikaa ihmisiä, joiden kanssa viihtyy.

Tammikuussa aloitin taas pitkästä aikaa pallopelien pelaamisen. Ensin alkoi salibandy ja futsal sekä myöhemmin lentopallo. Varsinkin viimeisessä huomaan selkeää kehitystä. Liikunta ainakin minulla toimii todella hyvänä lääkkeenä yksinäisyyteen ja pahaan oloon. En uskaltaisi olla ilman liikuntaa ja sen mukana tuomaa sosiaalista kanssakäymistä.

Mummin kuolema syyskuussa pysäytti ja antoi taas ison syyn surra. En ollut aiemmin menettänyt ketään tärkeää ihmistä, joten en osannut odottaa kaikkia näitä tunteita ja varsinkin katumusta. Sitä, etten käynyt katsomassa useammin ja että en kuunnellut tarkemmin mummin puheita. Ikävä on valtava. Kun vaari sai isänpäivälahjaksi kirjan, johon hän voisi kirjoittaa oman tarinansa, kadun ettei kukaan keksinyt kirjoittaa mummin elämää ylös. Nyt olen vaarin kanssa käynyt hänen elämäntarinaansa läpi.

Tämä vuosi on sisältänyt paljon luopumista, paljon enemmän kuin osasin odottaa. En voi sanoa muuta, kuin että vihdoin vuosi on ohi, ja toivoa parempaa. Tuleva vuosi tulee ainakin omalta osaltaan olevan hyvin erilainen, kuin 2018.