lauantai 18. elokuuta 2018

Neuron puoli etenee

Pääsin vihdoin uudestaan neuropsykogisiin tutkimuksiin, joiden piti alunperin olla jo kauan sitten. Puukotuksen seurauksena tulleet psyykkiset sairaudet ovat kuitenkin estäneet tutkimusten tekemisen ja toipumisen oltua varsin hidasta psyykkiseltä puolelta, ei niitä ole voitu tehdä. Keväällä kuitenkin sanoin, että haluan ne nyt tehtäväksi, kun oma olotila oli selkeästi parempi. Mietin kyllä vaikuttaako avoero psyykkiseen olotilaan, mutta onneksi en ole mitenkään erityisesti huomannut olotilan menneen huonompaan suuntaan.

Kun sain postissa kutsun tutkimuksiin, mietin kuinka huonoa tuuria oli se, että tutkimukset osuivat harjoitteluni ensimmäiselle viikolle. Stressasin tuntien kertymistä, mutta pakkohan tutkimuksiin oli mennä. Tuntien kannalta tuo yksi päivä oli kuitenkin mahdollista kuroa kiinni, joten sen puolesta ei ollut väliä, vaikka tutkimukset olivatkin harjoittelun aikana.

Kun tutkimukset alkoivat, neuropsykologi kysyi mitä muistan edellisistä tutkimuksista. Ainoastaan yksi tehtävä oli jäänyt mieleen, eikä vastaavaa tehtävää ollutkaan. Aluksi juttelimme varmaan tunnin ajan ja olin jo jotenkin ihmeissäni ettemmekö koskaan aloita testejä. Jo keskustelun aikana huomasin kuinka en olisi millään jaksanut keskittyä. Oli pakko nousta ottamaan vettä, vaikka ei varsinaisesti jano ollutkaan.

Neuropsykologiset testit ovat varsinaista tykitystä. Heti tehtävän jälkeen tulee uusi. Jotkut tehtävät tehdään kelloa vasten, pitää opetella sanalistoja ulkoa ja tehdä palikoista kuvan mukaisia kuvioita. Jotkut kysymykset olivat yleistietoa, kuten milloin Suomi itsenäistyi ja mitä tehdään längillä. Pahimmat tehtävät olivat niitä, kun piti tehdä kahta asiaa samaan aikaan, mikä ei minulta enää mitenkään onnistunut. Jouduin luottelemaan numeroita takaperin ja samalla ympyröimään pisteryhmiä. En kyennyt.


Olisin saanut pitää tauon halutessani, mutta kun olin jo vihdoin päättänyt pyytää taukoa, olikin jäljellä enää kaksi tehtävää. Neuropsykologi kertoi huomanneensa kuinka aloin testien puolivälissä haukottelemaan ja selkeästi väsyin. Tiedostin aivan saman. Kaiken kaikkiaan olin poliklinikalla reilut kolme tuntia ja sen jälkeen olo oli sellainen, etten uskaltanut ajaa autolla. Viime aikoina olen alkanut tunnistamaan sen hetken, kun aivot alkavat olla tiltissä. Silloin vaan tarvitsee sen, kun saa hetken pitää silmiä kiinni ja olla muutenkin mahdollisimman virikkeettömässä ympäristössä. Se fiilis tuli testien jälkeen.

Neurologin soittoaika olikin sitten perjantaina. Hän totesi, että vammasta on niin paljon aikaa, että ne aivovamman oireet, jotka olisivat olleet mahdollisia parantua itsestään, ovat jo parantuneet. Edelleen tarkkaavaisuus ja työmuisti ovat selkeästi huonompia ja sopivat aivovamman oirekuvaan. Ihan kuin aivovamma tuosta noin olisikaan itsestään parantunut.

Neurologi olikin sitä mieltä, että nyt olisi hyvä aika aloittaa neuropsykologinen kuntoutus. Ilman traumaa se olisi aloitettu jo yli kaksi vuotta sitten. Sitä en tiedä miten paljon syksyn aikana kuntoutusta ehtii saamaan, sillä jaksaminen ja aika menee pitkälti koulun parissa. Puhuimme myös matkapahoinvoinnista, joka on alkanut vasta aivovamman jälkeen. Sain siihen reseptin laastariin, jonka vaikutus on 72 tuntia. Laastarin ei kuulemma pitäisi väsyttää niin paljon kuin tablettien, mutta saa nähdä koska pääsen kokeilemaan ensimmäistä kertaa laastaria.

Kolmas asia oli lääkärinlausunto. Tässä alkaa jo myöntää itselleen, että on asioita, joihin ei enää pysty. Olen ollut kolme kertaa ulkomailla aivovamman saamisen jälkeen ja siellä varsinkin huomaa, kuinka paljon aivovamma vaikuttaa. En pysty muistamaan ja kääntämään samaan aikaan englantia, en löydä hotellia, en pysty valitsemaan ravintolaa, enkä ylipäätään tekemään järkevää suunnitelmaa reissulle. Vapaa-ajan reissaamista varten tarvitsen henkilökohtaista avustajaa. Toki myös kaikki tekeminen yksin on lähes mahdotonta. Henkilökohtaisen avustajan saaminen ei ole itsestäänselvyys, mutta ainakin asia on vireillä.

sunnuntai 12. elokuuta 2018

Kypros

Niin nopeasti meni reissu, etten edes ehtinyt sieltä mitään kirjoitella. Tosin takaisin tultiin jo sunnuntaina, mutta olen oikeasti ollut niin kiireinen, etten ole ehtinyt blogin pariin. Monet muutkin asiat ovat jääneet, mutta niistä myöhemmin. Nyt Kyproksen tunnelmiin!

Varattiin siis äkkilähtö pari viikkoa ennen reissua. Kyseessä oli Aurinkomatkojen paketti, joka sisälsi lennot, hotellin ja otettiin siihen päälle aamupala ja lentokenttäkuljetus. Lento lähti Helsingistä Pafokselle, josta minibussilla mentiin Limassolin kaupunkiin. Hotellina oli Hotel Kapitanios Odysseia, joka sijaitsi reilun parin kilometrin päässä keskustasta. Meren rantaan oli sellainen 150 metriä. Yllätyin kuinka rauhallinen hotelli oli, enkä heräillyt yöllä meteliin. Sen sijaan pimennysverhot olisi olleet kova sana. Hotellilla oli oma uima-allas ja erikseen vielä lastenallas, spa ja kuntosali, joista kaksi viimeistä jäi kyllä kokeilematta.


Limassol kaupunkina on varsin pieni, asukkaita siellä on noin 100 000. Nähtävyyksiä on vanha satama, pari kirkkoa, katedraali ja linna. Linna oli niin pieni ja huomaamaton, että pari kertaa kävelimme sen ympäri sitä löytämättä. Kirkot eivät tällaista ateistia kiinnosta, joten nekin tuli vain ulkopuolelta nähtyä. Limassolissa on oma eläintarha, jonne sisäänpääsy maksoi muistaakseni 5 euroa. Erikoisimmat eläimet olivat virtahepo, flamingo ja pari erilaista apinaa. Alueena eläintarha oli pieni ja selkeä ja eläimet näki hyvin. Mitään ihmeitä ei kuitenkaan kannata odottaa, jos tähän kaupunkiin tulee nähtävyyksiä katsomaan.


Shoppailun kannalta kaupunki oli kiva. Kahdelle kadulle keskittyi paljon liikkeitä ja lisäksi oli kaksi ostoskeskusta. Kauempi ostoskeskus My Mall oli meidän hotellilta yli 7 kilometrin päässä, mutta sinne pääsi bussilla todella kätevästi. Bussilippu maksoi suuntaansa 1,5 euroa, joten sen puolesta oli kiva käydä ostoskeskuksessa. My Mallin alakerrassa oli luistelurata ja pelihalli ja yläkerrasta löytyi erilaisia ravintoloita, ihan Mäkkäristä ja Subwaysta alkaen hienompiinkin paikkoihin.


Hintatasoltaan Kypros oli joissain asioissa halvempi kuin Suomi. Ravintolasta riippuen ruokaa sai aika samaan hintaan kuin kotimaasta, mutta pikaruokapaikoista sai pitagyrosta jo kolmella eurolla. Suklaa oli kalliimpaa siellä, mutta taas kaikki juomat halvempia. Vaate- ja kenkäkaupoissa oli lähes kaikissa alennusmyynti, joten ne sai hyvin hintaan. Kallein vaateostos, jonka tein, oli mekko 13,90 hintaan.


Reissun kuumin päivä vietettiin Pafoksen kaupungissa. Aamulla mentiin ensin bussilla hiukan lähemmäs bussipysäkkiä, josta Pafoksen bussi lähti. Seuralaiseni oli jo katsonut aiemmin, että tuo meitä lähin pysäkki on väliaikaisesti toisaalla. Siinä vaiheessa kun yritimme etsiä oikeaa pysäkkiä, alkoi minulla käydä ylikierroksilla. En pystynyt miettimään sitä, missä meidän pitäisi olla ja kuinka kauan meillä on aikaa etsiä pysäkkiä. Jos olisin ollut yksin matkalla, niin en olisi mitenkään siinä tilanteessa pärjännyt. Lopulta pysäkki löytyi ja päästiin matkaan.


Pafoksella suuntasimme ensimmäisenä Kuninkaiden haudoille, joka sijaitsi läntisellä puolella ihan lähellä merenrantaa. Haudat paljastuivat aika pieniksi monumenteiksi. Hautojen lisäksi alueella oli paljon päällekäin pinottuja kiviä ja yksinkertaisuudessaan se oli jopa näyttävämpää kuin haudat. Emme kiertäneet kaikkia hautoja, koska siellä oli yksinkertaisuudessaan niin kuuma, että voin jo pahoin sen vuoksi. Mittaria ei ollut, mutta lämpötila oli varmasti sen 40 astetta. Kuninkaiden haudoilta lähdimme kävelemään kohti ala-Pafosta, jossa olisi ollut arkeologinen puisto ja mosaiikit, mutta siinä helteessä ei pystynyt kävelemään niin pitkälle. Päädyimme Kings Avenue Mall -nimiseen ostoskeskukseen ja sieltä taas kävelimme bussiasemalle.


Matkasta sinänsä olisi ehkä odottanut enemmän. Tokikaan mitään kovin suuria suunnitelmia ei ollut ja koska aivovammasta ei saa lomaa, niin ei voi liian täyteen edes suunnitella aikatauluja. Yhtenä iltana en saanutkaan unta, mikä taas heijastui seuraavaan päivään negatiivisesti. Tämän matkan jälkeen voinkin jo suoraan todeta, etten pystyisi yksin matkaamaan. Mutta ainakin jollain tasolla matka oli ainakin rentouttava, sillä ehdin viikossa lukemaan 2,5 kirjaa, mikä on enemmän kuin edellisen kuukauden aikana.

tiistai 31. heinäkuuta 2018

Loma lähenee loppuaan

Viimeisestä postauksessa tuntuu olevan ihan ikuisuus aikaa! En käsitä miten en vain ehdi kirjoittamaan mitään, vaikka sanottavaa olisikin. Aivovamma tässäkin kyllä selkeästi haittaa, koska aina en vain jaksa. Olisi hienoa jakaa päivien pieniä hauskoja yksityiskohtia, mutta irrallaan ne eivät välttämättä olekaan niin hauskoja ja toisaalta kerro kuitenkaan tarpeeksi.

Olen kuitenkin ollut jo hetken aikaa lomalla ja sen on kyllä huomannut. Kun ei ole tarvetta tehdä asioita niin paljoa, niin en tee. Omalla tavallaan kaikki normaalit menot rytmittävät arkea paremmin ja nyt kun rytmiä ei ole, en saa paljoakaan tehdyksi. Aamulla heräämiseen, syömiseen, pukeutumiseen ja koiran ulos viemiseen saattaa kulua kaksi tuntia.

Tämä on kuitenkin viimeinen kesälomaviikkoni, jonka vietänkin äkkilähdön merkeissä Kyproksella. Voin sanoa ihan suoraan, että pelkään millainen on paluu arkeen ja harjoitteluun. Onneksi ensimmäinen harjoittelu on vain kolme viikkoa pitkä ja sen ajan seisoo vaikka päällään. Paitsi minä, kun en ole sitä koskaan uskaltanut kokeilla.


Haikeaa ajatella kuinka nopeasti tämä kesä on mennyt. En juurikaan ehdi enää elokuusta nauttia, kun aika menee harjoittelussa. Toisaalta odotan sitä, että saan opiskelut suoritettua ja sitä kautta vähentyy stressi ja huoli. On helpompaa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, kun ei tarvitse miettiä opiskeluja.

Tänä kesänä olen toisaalta saanut nukkua niin paljon kun olen halunnut ja sitä kautta olen jopa jaksanut tehdä asioita. Olen ehkä antanut erilaisen kuvan aivovammasta ja elämästä sen kanssa, kun olen saanut vain olla.

Olen huomannut loman aikana taas uusia aivovamman oireita, kuten tasapainon haasteet. Kun äkkiä katson ylöspäin tai käännän nopeasti päätä, niin tasapaino horjuu. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun minusta on otettu kiinni, etten kaatuisi. Sen lisäksi täällä Kyproksella tuntuu, että koko ajan kävelen jotain tai jotakuta päin. Täällä ihmiset eivät väistä niin tehokkaasti, kuten Suomessa, joten monesti jähmetyn paikalleni, kun en tiedä kummalta puolelta ihmistä minun pitäisi kävellä ohi. Tuntuu myös haastavalta käyttää niin paljon englantia, sillä en muista mitä minulle puhutaan. Samaan aikaan joudun kääntämään päässäni puhetta suomeksi ja muistamaan mitä minulle puhutaan, joten usein joudun kysymään mitä minulle on sanottu.

Monet tilanteet saavat oloni tuntumaan tyhmältä. Aivovamma ei kuitenkaan ole älyvamma, vaikka aina välillä se siltä itsestä tuntuu. Jään usein miettimään sitä, miten ihmiset kokevat tilanteet kanssani ja millainen kuva minusta jää. En jaksa täällä selittää aivovammaa, joten voin olla vain tyhmä turisti.

lauantai 21. heinäkuuta 2018

Taas sossulla

Parin viikon sisällä kävin sekä palaverissa kotikuntoutuksesta että aikuissosiaalityöntekijällä. Alun perin oli tarkoitus yhdistää sosiaalityöntekijän tapaaminen ensin mainittuun palaveriin, mutta se jäi sopimatta, kun kotikuntoutus jäi omalle kesälomalleen.

Tähän mennessä kotikuntoutus on ollut minulla kerran viikossa, mutta olen jo pitkään tiennyt ettei se riitä minulle. Sen lisäksi jo aiemmin ilmennyt avoero verottaa, kun nyt minun pitääkin hoitaa omaa taloutta yksin. Vaikka pidän siisteydestä, en jaksa aivovamman takia aina ylläpitää haluamaani siisteyden tasoa. Siinä suhteessa avopuoliso on ollut varsin hyödyllinen, kun on ollut toinen jakamassa kotitöitä.

Olikin selkeää sekä tälle arjen tukihenkilölle, että sosiaalityöntekijälle, että tuen tarpeeni kasvaa. Tästä lähin kotikuntoutus onkin kaksi kertaa viikossa, mikäli siis omat voimavarat riittävät siihen. Ei ole itsestäänselvyys, että jaksan harjoittelupäivän jälkeen vielä tehdä jotain kotona, joten voin aina perua arjen tukihenkilön tulon.


Aikuissosiaalityöntekijälle sovittiin tapaaminen samasta syystä, eli tuen tarpeen kasvamisesta. Vaihtoehtoja oli varsin vähän, mitä minä voisin saada. Ainoa mitä voisin mahdollisesti saada aivovamman takia on henkilökohtainen avustaja, jonka pitäisi korvata kotikuntoutus. Henkilökohtainen avustaja olisi kuitenkin pysyvämpi ratkaisu, eikä sitä tarvitsisi hakea puolen välein lisää, kuten kotikuntoutusta. Tykkään kuitenkin arjen tukihenkilöstäni, enkä hänestä haluaisi luopua.

Henkilökohtaisen avustajan hakeminen olisi lisäksi haastavampi prosessi, enkä sitä välttämättä saisi juuri kotikuntoutuksen takia. En jaksa lähteä välttämättä tästäkin asiasta tappelemaan. On turhaa käyttää energiaa asiaan, jonka saaminen on niin epävarmaa.

Periaatteessa minun olisi mahdollista saada korvausta matkustamiseen tai ainakin jotain taksilippuja, mutta pystyn kyllä halutessani käyttämään julkista liikennettä. Ongelma on se, että en vieraassa paikassa välttämättä löydä pysäkkiä tai vaikka nopeasti katsottuna oikeaa junalaituria. Jos minulla on riittävästi aikaa, eikä ole kiirettä niin varmaan jossain vaiheessa pääsyn oikeaan paikkaan. Joten en usko olevani tarpeeksi vammainen saadakseni tätä palvelua.

Yllätyin kuinka vähän palveluita minun on mahdollista saada kaupungin puolelta. Tokihan henkilökohtaisen avustajan kanssa voi tehdä todella paljon asioita, mutta jotenkin tuntuu hassulta. Enhän tiedä millaisia palveluja tarvitsen sitten kun pääsen työelämään. Jos pääsen koskaan työelämään, sitäkään ei koskaan tiedä.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Kuulumisia

Mua aina inhottaa muiden blogeissa miljoonat pahoittelut postaustauoista. Usein varsinkin kesällä ihmiset on lomalla ja muutenkin koneella ollaan vähemmän. Tällöin myös sometaukoa tulee. Kuten näköjään minullekin. Vaikka yritän itse lukea blogeja, en kuitenkaan muista itse aina kirjoittaa. Nyt kun taas pitkästä aikaa avasin luonnokset, aloin miettimään mistä tällä kertaa haluan kirjoittaa. Harvemmin sitä kerron mitään hömppää, vaan yleensä asiat liittyy tarkemmin aivovammaan tai elämään aivovamman kanssa. Nyt ehkä voisi olla jotain kuulumisten tapaista vuorossa.

Olen viettänyt paljon aikaa Helsingissä Taika-koirani kanssa. Välillä tietysti on ollut pakko käydä kotona kääntymässä kukkia kastelemassa ja varsinkin nyt, kun kotikuntoutus jatkuu työntekijän loman jälkeen. Muuten olenkin ollut pääkaupungin ihmeitä katselemassa enemmänkin.


Taikalla on täällä osan ajasta seurana kaksi rescue-koiraa, joiden kanssa Taika tulee ihanasti toimeen. On ollut kivaa seurata leikkejä ja toisaalta huomata kuinka erilaisia toiset koirat ovat. Taika ei pahemmin sylissä viihdy, kun taas nämä toiset koirat siitä tykkäävät. Haaveissa minulla onkin toinen koira tai edes kissa ja olen todennut että kyllä varmaan kahden koiran kanssa selviää, kun selviän välillä kolmenkin kanssa! Minua muuten kannattaa seurata Instagramissa, josta löydyn nimimerkillä @nenne.k ⬅️ Sinne tulee lisäiltyä videoita storien puolelle ja näkee asioita, joita en blogiin välttämättä lisää.


Helsingissä on tullut pyorittyä ja nähtyä erilaisia paikkoja. Jossain aiemmassa postauksessa varmaan mainitsin jo Linnanmäen, mutta sen lisäksi on tullut käytyä Hernesaaren rannassa kuuntelemassa Happoradiota, Kauppatorilla uudestaan syömässä kreppejä, käytyä monella eri uimarannalla (okei, ollaan oltu myös Vantaan ja Nurmijärven puolella uimassa) ja tietenkin käveltyä koiran kanssa lähialueilla. Eräänä iltana sain päähäni kävellä varmaan 12 kilometrin lenkin. Silloin tosin ei ollut näin kuumia kelejä. Pyörähdettiin isommalla porukalla Särkänniemessä, katseltiin kun Trumpin lentokone saapui ja on muutenkin nähty ihmisiä.


Helsingissä ollessa on kyllä mennyt rytmit aivan sekaisin. Tosin nukun kyllä paljon vähemmillä lääkkeillä kuin pitkään aikaan, mutta kyllä sen huomaa etten todellakaan jaksa nousta ilman syytä ennen kuin kello lähentelee yhtä tai kahta. On ollut ihanaa nukahtaa, kun ei tarvitse stressata aamulla heräämisestä. Myös syömisestä ovat menneet vähän niin ja näin. Ihan liikaa on tullut syötyä ulkona ja liian vähän kasviksia. Myös varsinkin irttarit ja jäätelö ovat menneet tehokkaasti alas.


Huomasin heti mitä tapahtuu herkkuhimolle kun alkaa liikkua taas. Pari viimeistä päivää ovat menneet ilman pahaa mieltä jäätelöaltaan ohittamisesta. Liikunta ja terveelliset ruokailitoruokailut usein menee käsi kädessä ja huomaan sen pätevän itseenikin. Yksi päivä ajattelin katsella syksylle taas jotain jumppaa, mutta enpäs ole muistanut koko asiaa taaskaan. Ehkä pitäisi muistaa edes katsella tarjontaa. Ainakin parhaat ajankohdat jumpille ovat minulla alkuillasta, joten valinnanvaraa ei liikaa ole. Toisaalta käyn myös pelaamassa jalkapalloa ja salibandyä ja näin kesällä on ollut myös lentopalloa, joka saattaa myös saada jatkoa talvikaudelle. Kovin täydeksi ei kalenteria voi laittaa, mutta onhan se liikunta hyväksi.

Huonoja päiviä tähän kesään on mahtunut, mutta onneksi määrä ei ole suuri. Usein huonot päivät ovat liittyneet joko huonosti nukuttuun yöhön tai sitten on tapahtunut ihan jotain, joka mielialan on vienyt alas. Yllättävän hyvin olen kuitenkin selvinnyt siitä, kun psykoterapia on ollut kesätauolla, eikä ole ollut säännöllistä kontaktia mihinkään hoitotahoon.


Kovin nopeasti tämä kesä on tuntunut menevän. Elokuussa minulla jatkuu harjoittelut, joten loma käy jo vähiin. Onneksi tuli varattua äkkilähtö Kyprokselle, joten pääsee vielä kunnon lomafiilikseen ennen opiskelujen jatkoa.

perjantai 6. heinäkuuta 2018

Kun lääkäri ei soitakaan

Samana päivänä, kun oli neurologin soittoaika, olisi pitänyt olla myös plastiikkakirurgin soittoaika. Ei kuulunut soittoa koko päivän aikana. Koska luen omia potilaskertomuksia omakannasta, huomasin ettei sille päivälle ole kirjoitettu mitään plastiikkakirurgian puolelta. Tiedän kyllä, että plastiikkakirurgian puolella ei ole riittävästi lääkäreitä ja tälläkin lääkärillä on ollut täysi päivä jo valmiiksi, mutta olisin silti halunnut kuulla edes jotain.

Eihän sen soittajan olisi tarvinnut olla sen lääkärin. Olisin ollut iloinen jo sairaanhoitajan ilmoituksesta, ettei lääkäri ehtinyt soittaa ja tieto siitä, milloin lääkäri seuraavan kerran on paikalla. Vihaan odottamista ja tällainen koko kesän odottaminen syö sisältä. Jo kerran posti on hukannut kirjeen, jossa oli toimintaterapian aika, joten en voi luottaa kirjeen saapumiseen. Aina kirjeet eivät edes tule kovin pitkällä aikavälillä. Kerran sain perjantaina kirjeen ja aika oli muistaakseni tiistaina. Siinä ei välttämättä ehdi perua sovittuja menoja.

Syy siihen miksi olisin aikaa halunnut kirurgian poliklinikalle on se, että jo aiemmin hoidetut arvet ovat alkaneet uudestaan keloidisoitua, eli arpikudos on alkanut taas kasvamaan puukotushaavoissa. Olenkin joutunut ottamaan käyttöön silikoniteipin, Mepitacin.


Teippi sinänsä hoitaa arpea, mutta yleensä teipin poistamisen jälkeen arpi hetken päästä alkaa kovettua ja alkaa taas kasvaa. Kortisonipistokset hoitavat arpia tehokkaammin, mutta toisinaan liiankin hyvin. Liiallinen kortisoni surkastuttaa myös tervettä kudosta ympärillä, minkä takia sitä ei haluta liikaa käyttää. Minullakin näitä on ja tuossa ylemmässä kuvassa näkyykin miten iho on surkastunut alemman teipin vierestä.

Huvittavaa koko tilanteessa on se, että odotan myös lääkärin soittoaikaa myös psykiatrian puolelta. Kävin tapaamassa uutta psykiatria ja kun sain lausunnon kotiin, huomasin siinä virheitä. Minulle on myönnetty psykoterapiaa 120 kertaa vuodessa 60 minuutin ajan. Sen sijaan lausunnossa luki 80 kertaa ja 45 minuuttia. Pieniä asioita, mutta aika oleellisia terapian kannalta. Olen jo kerran soittanut psykiatrian poliklinikan toimistoon ja kertonut virheestä. Ei kuulunut soittoa.

Tänään juttelin puhelimessa tästäkin aiheesta psykiatrian toimintaterapeutin kanssa ja hän lupasi laittaa asiasta uudestaan viestiä lääkärille. Monesti tuntuu siltä, etten vain jaksaisi hoitaa näitä asioita yksin. Tosin parempi sekin, kuin jättää hoitamatta.

tiistai 3. heinäkuuta 2018

Katselmus tavoitteisiin vuodelle 2018

Asetin itselleni tammikuussa muutamia tavoitteita ja nyt kun puolet vuodesta on jo kulunut, on aika katsella mitä kaikkea puolessa vuodessa ehtii tapahtumaan.

"Käydä ulkomailla"
-No joo, periaatteessa. Tammikuussa kävin pikkuserkkuni kanssa laivalla Tallinnassa ja toukokuussa taas aivovammaryhmän kanssa. Tallinna on kuitenkin jo aika tuttu paikka, joten tähän kohtaan sanoisin, että tavoitetta voisi edelleen täydentää. ½ pistettä

"Valmistua terveydenhoitajaksi"
-Ei. Tavoite nyt olikin asetettu ehkä joulukuulle. Koko ajan teen opintoja ja vielä on mahdollisuus valmistua.

"Päästä mukaan Karva-Kaverit toimintaan"
-Tästä olikin jo aiemmin postaus, johon pääset tästä.

"Viettää kokonainen päivä ulkona ottaen aurinkoa ja lukien hyvää kirjaa"
-Ei. En kyllä ymmärrä miksei? Toukokuussa oli niin kauniita päiviä, että ihan hyvin olisi voinut viettää jonkun päivän ulkona. Tähän täytyy kyllä nyt panostaa!

"Käydä koiranäyttelyssä"
-Tämäkin oli jossain vaiheessa vain ilmoittautumista vaille valmis juttu. Sitten sekin vain jäi. Harmittaa. Tosin Taika ei vieläkään ole niin pörröinen, kuin se olisi rodulle suotavaa. Olettamus itsellä on, ettei koira pahemmin menestyisi, joten kai se on syy, miksen ole jaksanut ilmoittautua mihinkään.

"viettää viikonloppu mökillä"
-Hep! Juhannus meni kokonaan mökillä, joten tästä 1 piste.


"Nähdä enemmän kavereita kuin vuonna 2017"
-Tähän on nyt vaikea sanoa mitään. Ei ole ihan kovin hyvä vertailukohta, kun en muista viime vuodesta ihan hirveästi mitään. Ehkä tässä nyt kuitenkin on ollut ainakin puolen pisteen arvoisesti yritystä.

"Päästä eroon painenapista"
-Tästä aiheesta pitäisi oikeastaan kirjoittaa postaus. Vielä se tuolla korvassa heiluu. Aiheesta voi lukea lisää tästä ja tästä.

"Joku juoksuun liittyvä tavoite, mutta onko kyseessä matka vai aika? Tunti juosten? 5km, 10km? No, ainakin käydä juoksemassa"
-Piste täältäkin. Vitosen kävin hölkyttelemässä Taikan kanssa lenkin huhtikuussa, täältä voi lukea lisää. Tietenkin olisi kiva käydä juoksemassa toinenkin lenkki tämän vuoden puolella.

"Viettää paljon aikaa isovanhempien ja kummitytön kanssa"
-Voin rehellisesti sanoa, ettei ole toteutunut. Isovanhempien luona olen sentään käynyt, mutta kummitytön kanssa en pahemmin ole nähnyt.

"Lukea enemmän kirjoja"
-Jonkin verran olen jopa jaksanut lukea. Varsin vähän silti. Sanoisin, että ½ pistettä tästäkin.

"Käydä festareilla"
-Ei. Mutta vielä on kesää jäljellä!

"Ottaa uusi tatuointi"
-Kyllä! Äidin kauhuksi nimenomaan. Itse asiassa minulla on lahjakortti seuraavaankin jo olemassa. 1 piste.


"Uuden liikuntamuodon kokeileminen"
-Vieläkään en tiedä mitä kokeilisin. Mietinnässä on kylläkin monia vaihtoehtoja.

"Käydä Helsingin kasvitieteellisess puutarhassa"
-Kyllä! Kerrankin jokin, mikä tapahtui suunnitelmien mukaisesti. 1 piste.

5,5/15
Loppujen lopuksi aika surullista, kuinka vähän tavoitteista on toteutunut. Tietenkään kovin suurta en odottanut itseltäni, mutta asioiden konkretisoituminen listan avulla saa suunpielet alaspäin. Onneksi tässä on vielä puoli vuotta aikaa saada edes osa tavoitteista täyteen.