Leikkaussaliin pääsin noin kahdeksan aikaan illalla. Edellinen ruoka, jonka olin syönyt, oli iltapalaksi banaani kotona vielä kun mitään ei ollut tapahtunut. Nestettä meni mukavasti suoneen ja katetrin kautta ulos. Mikäs siinä sairaalasängyssä maatessa. Kyljelleen en saanut mennä, enkä olisi kyllä itse päässytkään. Molemmat käteni olivat paketoitu, joten mitään en pystynyt tekemään.
Halusin itse siirtyä sairaalasängyssä leikkauspöydälle. Halusin pitää kiinni edes jonkinlaisesta itsenäisyydestä. Kovasti odotin, että saisin toivotella hyvät yöt ja nukahtaa unilääkkeiden vaikutukseen. Tuntui vain, ettei leikkaussalihenkilökunta ottanut minua todesta. Hei, minä olen tässä vielä! Huomatkaa minut!
Leikkauksen jälkeen heräsin teho-osastolta. Olin kolmen hengen huoneessa ja viereisessä sängyssä oli joku iäkäs naisihminen, joka yritti kovasti kiivetä laitojen yli. Sain huomautella tästä hoitajalle, joka sitten sitoi potilasta sänkyyn.
Sinäkään yönä ei tullut pahemmin nukuttua. Siinä aikani kuluksi juttelin yövuoron hoitajan kanssa. Vieläkään en tajunnut ihan mitä on tapahtunut. Vuoro vaihtui aamuvuoroon ja omahoitajakseni tuli tomera nainen opiskelijan kanssa. Oma tilani oli suhteellisen vakaa ja sain aamupalaa. Hoitaja avasi minulle banaanin, jota järsin epätoivoisesti. Jostain kumman syystä leukani ei auennut kovinkaan suureksi, joten syöminen oli todellakin oli järsimistä. Banaanin jälkeen hoitaja syötti minulle jogurtin, sillä en itse pystynyt pitelemään lusikkaa.
Koska olin vähään tyytyväinen teho-osaston potilaaksi, totesi hoitaja, että on hiusten pesun aika. Tapahtui jätesäkin virittäminen sängyn laidan yli ja hoitaja pesi verestä kankeita hiuksiani. Opiskelija ja hoitaja sitten käyttivät useamman hetken hiusteni harjaamiseen, mutta eivät saaneet kokonaan takkuja tai oikeastaan yhtä isoa takkua harjatuksi auki. Myöhemmin eräs ystävä sai takkukasani selvitetyksi. Olen tästä ikuisesti kiitollinen hänelle.
Vasta tässä vaiheessa sain kuulla, että hiukseni oikealta ohimolta ovat leikattu. Minulla oli kalju läiskä. Jos jostain ulkonäössäni pidin, niin hiuksistani. Hiukseni ylsivät tuossa vaiheessa melkein puoleen väliin reisiä, ne olivat paksut ja hyvässä kunnossa. Osa minuuttani oli leikattu pois, ilman, että minulle kerrottiin siitä mitään. Ei etukäteen, eikä jälkikäteen. Ihan kuin tuossa ei olisi ollut jo riittävästi, lisää yllätyksiä oli edessä.
Teholla vietin vain sen aamun, en kokenutkaan oloani niin huonoksi, että sinne olisin kuulunut. Mutta ilmeisesti neurologisen leikkauksen jälkeen kaikki menevät teholle. Tässäkään vaiheessa en vielä tiennyt, mitä minusta oli leikattu.
Kun minua alettiin siirtämään teholta osastolle, kuulin äidin, isän ja veljenpoikani äänen. Heidän kanssaan siirryin tuki- ja liikuntaelinsairauksien osastolle. Ensimmäinen kerta, kun tapasin sukulaisia tällä reissulla.
Heidän ilmeestään taas näki, ettei tilanne ole kenellekään helppo. Olin tässä vaiheessa päässyt eroon kahdesta kanyylista, mutta silti letkuja näkyi ja yhä kuului pleuradreenin imu. Osastolla sain ensimmäisen kunnon ruuan muutamaan päivään, enkä edes itse pystynyt syömään sitä. Kun nousin pystyasentoon, pleuradreeni aiheutti kipua kyljessä, joten en yltänyt lautaselle asti. Veljenpoikani syötti minua, 21-vuotiasta.
Perjantaina käteni leikattiin. Vasemman käden pikkusormen viimeisen nivelen kohdalla oli luu murtunut useampaan osaan. Lisäksi kämmenselässä oli jännevaurioita. Oikea käteni oli vapautettu siteistä, joten pystyin käyttämään sitä.
Leikkaukseen lähtiessä sain esilääkettä ja sairaanhoitaja sanoi minun nukkuvan hissiin päästyä. Kaikkien ihmeeksi pysyin hereillä vielä leikkauksen alkuun. Leikkaava lääkäri kertoi, että käteni puudutetaan kainalosta alaspäin. Tiesin ettei kyseinen puudutusneula tule olemaan kovinkaan pieni, joten pyysin pintapuudutusta. Tuon piston muistan, sen jälkeen nukahdin rauhoittavien esilääkkeiden takia.
Tällä reissulla ei ollut enempää leikkauksia, vaikka kaksi operaatiota vielä minulle suoritettiin myöhemmin. Yhtä leikkausta toivon edelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti