Syyskuussa sattuneen polven tapaturman jälkeen liikunta jäi käytännössä kokonaan. Yhdistetään tähän vielä se, että mielialalääkitykseni loppui seinään, koska en saanut lääkäriä kiinni uuden lääkityksen kokeilun vuoksi. Joten en saanut uutta lääkitystä ja lähes lääkkeen veroisena ollut liikunta loppui myös seinään. Syöminen kuitenkin jatkui. Siinä kohtaa kun rakas läheinen ihminen sanoo suoraan, että olet lihonut, loppui sekin motivaatio pitää huolta itsestään. Pelihän oli jo menetetty
Masennus ja väsymys painoivat päälle. Marraskuun lopussa myös avustajani vaihtoi työpaikkaa ja olin koko joulukuun ilman avustajaa. Takana oli kuitenkin muutto uuteen kotiin, jossa paikat olivat hyvin levällään. Kotona oleminenkin ahdisti. En löytänyt mitään, enkä jaksanut yrittää laittaa tavaroita paikoilleen. Edelleen asunnosta puuttuu ne listat, jonka vuoksi olohuoneen nurkassa nököttää kasa pahvilaatikoita, joita ei kannata purkaa, ennenkuin listat ovat paikallaan ja painavia huonekaluja ei tarvitse siirtää.
Tuli taas ajatukset kuolemasta ja siitä, kuinka helppo ratkaisu se minulle olisi. On edelleen vaikeaa hyväksyä elämää vammaisena ja sairaana. En minä tätä elämää halunnut tai valinnut. Ahdistus, paha olo ja oma peilikuva muuttuneena olivat psyykkeelle paljon. Toivoin usein, että pääsisin jo pois. Makasin sängyssä, enkä poistunut kotoa, vaikka kuinka sitä houkuteltiin.
Lopulta alkoi taas arki. Tuo kamala asia, koska olisin halunnut rentouttavan loman. Sitä se ei kylläkään ollut. Tuli uusi avustaja, jonka kanssa jo muutaman kerran jälkeen löysi liikunnasta iloa. Psykoterapia, jonka hyödyllisyyttä en aina ymmärtänyt, jatkui. Taas oli joku sanomassa, että on ihan ok tuntea niitä tunteita, jotka minulla olivat joulun ajan käyneet mielessä. Kamala ja raskas terapia, jossa revitään auki haavoja, jotka haluaisi jo unohtaa. Mutta eihän se niin mene. Mitä enemmän hautaan ajatuksia, sitä voimakkaammin ne iskevät takaisin.
En edelleenkään ole parantunut masennuksesta tai ahdistuneisuushäiriöstä aivovammasta puhumattakaan. Toisinaan vaan löytyy toivon pilkahduksia. Vihaamani talvi on jo puolivälissä, jos laskee ajan kalenterikuukausista. Pidän enemmän tuosta vesisateesta, kuin 10 sentin lumesta ja pakkasesta. Asuntokaan ei ole tässä mihinkään valmistunut, eikä sirkkeli eteisessä edelleenkään miellytä silmää.
Perjantaina on aika psykiatrille, jossa toivottavasti saan lääkityksen kuntoon. Samalla pitäisi saada lausuntoa hoitotukea varten. En muistanut, että se on vuosittain uusittava homma. Samalla on täytetty matkakorvaushakemuksia ja lähetetty vähintään sata liitettä Kelaan. Eikä ollut yllätys, että psykiatrin kirjoittama hakemus pysyvästä eläkkeestä hylättiin. Syynä oli kuntoutuksen (eli psykoterapian) jatkuminen. Välillä tuntuu, ettei näitä traumoja saa koko ihmisiän aikana käsiteltyä, joten luultavasti eläkettäkin saa odottaa hetken.
Vaikka uusi avustaja on mukava ja sopivan määrätietoinen, ei avustajatunnit kuitenkaan toteudu vaaditulla tavalla. Joulukuussa olin palaverissa vammaispalvelun kanssa ja pyysin uutta firmaa, josta avustajapalvelu on ostettu. Pyyntöäni ei toteutettu, koska kyseinen yritys on voittanut kilpailutuksen. Sain sentään jatkoa kuljetuspalvelulle, jonka käyttöaste on ollut surullisen matala. Olematon itse asiassa, koska mielestäni sen omavastuuosuus on turhan korkea suhteessa matkan pituuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti